Jouluporinaa ja vuoden vaihteen touhuja.

Siinä se joulu sitten meni ja kohta on tämä vuosikin jo ohitse. Päivät kuluvat ihan hirmuista kyytiä, ei oikein meinaa perässä pysyä.

Joulun olimme kotona perheen kesken, kuten aiemmin kerroinkin. Pääosin kaikki meni hyvin, joitain pieniä kriisejä lukuunottamatta; tosin niistäkin selvittiin ilman välikohtauksia. Aika jonka vietimme kotona, oli ihan sopiva, ehkä yhden yön vähemmänkin olisi voinut olla, mutta sukulaisvierailut venyttivät reissua yhden yön verran. Eipähän tuota kuitenkaan tule perheen kanssa turhan usein oltua, niin ei passaa jupista.

Mooses oppi potkimaan joulun aikaan ihan kunnolla. En ole ainakaan ennen huomannut, että liikkeet näkyisivät vatsan päälle tai tuntenut niitä. Joulupäivänä saatiin varma havainto ja mieskin sai tuntea osansa. Sen jälkeen mylläkkä onkin ollut ihan mahdotonta; tuntuu ja näkyy tosi hyvin. Tottuukohan tähän ollenkaan vai hämmästeleekö pientä ihmistä aina vain sen liikkuessa?

Joulun aikaan myös tuli esille ihan uusi juttu; ei kannata syödä vatsaansa liian täyteen, koska luultavammin juuri sen jälkeen perillinen kääntyy vatsassa pystyasentoon kutistaen vatsalaukun tilavuuden pienemmäksi. Voin kertoa, että aiheutti pieniä oksettavia oloja jouluisen ylensyönnin lomassa tällainen kääntyily.

Olen ollut tämän väliviikon lomalla. Minun piti muistaakseni olla hirveän ahkera ja maalata lastenhuoneen laipio. En jaksanut enkä viitsinyt. Totesin, että haluan vain lomailla. Väsyttää ja veltostuttaa. En ole tehnyt juurikaan mitään, paitsi restauroinut vanhoista toppahousuista äitiysmalliset, pitänyt kodin yleisilmeen hyvänä ja saattanut loppuun yhden palapelin. Ihan tarpeeksi työtä lomalaiselle.

Tänään on uuden vuoden aatto, vaikka ei sille juuri tunnukkaan. Meille tulee muutama kaveri saunomaan ja iltaa istumaan. Pyöräytän pienen salaatin illaksi ja muuta en aio tehdä. Yöllä voisi valaa tinat ja koittaa bongata edes jokusen paukun. Kuulostaa kotoisalle ja rennolle. En aio luvata taaskaan mitään, koska en kuitenkaan saa mitään pidettyä. Tulee vaan pahempi morkkin epäonnistumisesta jos se on kytketty pidettäväksi tarkoitettuun lupaukseen. Parempi toimia vain niinkuin hyvältä tuntuu.

Nyt siirryn veitsen varteen paukuttelemaan salaattia illaksi.
Toivotan kaikille vallan mainiota uutta vuotta 2011 ja riemullista vuoden vaihteen juhlistamista! :)

Arvonta! :)

Tällaisesta osoitteesta löytyy mukavainen arvonta! :)

http://myperfectlife-emmy.blogspot.com/2010/12/arvonta.html

Osallistukaahan, palkinto on vallan hurmaava!

Sä saat potkut.

Kaikki ovat aina sitä mieltä, että lapset on joko nyrkkeilijöitä tai jalkapalloilijoita kovan nujuamisen vuoksi. Meille taitaa tulla Hjallis Harkimo; "sä saat potkut" tuntuu olevan joka päivälle sopiva lausahdus. Pikkuisella on tietyt ajat milloin nujutaan; alan jo odottelemaan, jos liikkeet eivät ole alkaneet vielä parin tunnin viiveellä "normaaliin" nähden. Kyllä ne sieltä kuitenkin aina tulevat ja joka kerta voimakkaampina.

Kaikesta päätelleen siis lapsi kasvaa ja kehittyy kuten pitääkin. Ainakin neuvolasta saadut oppaat ovat tähän asti pitäneet kutinsa. Nyt vatsa kasvaa jo hallitsemattomasti ja tuntuu joka päivä hiukkasen suuremmalle. Tietysti vatsan kokoon vaikuttaa sekin, että kuinka päin siellä ollaan. Pikkukaveri keksi jokunen päivä sitten, että äitiä on kiva ahdistaa ja kiusata kääntymällä pitkittäin navan ja selkärangan väliin, tuntuu melko omituiselle ja kiristää koko vatsaa.

Joulun jälkeen pääsen työstämään lastenhuonetta taas seuraavalle asteelle. Laipio kaipaa maalia ja kun se on sinne suoritettu, niin pääseekin kasaamaan vaatekaapin pikkuisen vaatteille. Huoneesta ei oikeastaan puutu kohta mitään. Ja huoneellahan ei edes olisi kiire, eihän Mooses heti sinne kuitenkaan muuta. Stressiä asiasta ei siis ole, mutta hirvittävä into ja laittamisinto on. Yksi lipasto odottaa autotallissa ratkaisua, että kuinka sen suhteen toimitaan; siitä pitäisi hioa entiset maalit pinnasta pois, käsitellä pinta uudestaan ja luultavasti myös tehdä pientä puutyötä. Meillä ei ole tiloja moiseen, enkä muutenkaan uskaltaisi moista tehdä jos vaikka pilaisinkin vanhan hienon lipaston. Haluan sen kuitenkin joskus käyttöön, niin jotain pitäisi keksiä. Pitänee jättää tämän pohtiminen ensi vuodelle, asia kun ei kuitenkaan ole millään muotoa kiireellinen.

Nyt alan pakkaamaan kimpsuja ja kampsuja ja kissoja ja lahjoja ja valmistaudun joulun viettoon kotipuolessa. Pieni potkija lähtee siis mummolaan potkimaan ja viettämään "ensimmäistä jouluaan".

Toivotamme kaikille ihanaa ja lämpöistä joulua!

Rakenneultra ja kivuista riippumaton raskausylistys.

Turhaanpa sitä rakenneultraa nyt ihan niin paljon jännitti, ainakin nyt kun jälkikäteen miettii. Mutta eipähän sitä etukäteen tiennyt, mitä tuleman pitää.

Missään ei ollut mitään vikaa. Sikiön koko vastaa raskausviikkoja, aivot näyttivät hyvälle, sydän toimii kuten pitääkin, iho oli ehjä, nenäluu ja kaikki mitä siellä nyt tutkittiinkaan oli ihan kunnossa. Lapsiveden määrä, sikiön liikket ja syke olivat normaalit ja painoarvioksi annettiin 385g. Kaveri ei taaskaan ollut ihan hirvittävän yhteistyöhaluinen, varsinkaan kun sydäntä ja selän nahan eheyttä tutkittiin, mutta onneksi hän alkaa olemaan jo niin iso ettei ultraajaa karkuunkaan pääse.

Hassun näköinen nykerönenä taitaa tulla. Ylähuuli pitkällä se siellä olla pötkötteli ja potkiskeli. Saa nähdä, että onko ylähuuli vielä yhtä törö, kun maailmaan tullaan. Eipähän tuosta ultrakuvasta voi ihan tarkkaa selkoa saada kasvonpiirteistä, joten en luo mitään ennakkoajatuksia. Sukupuolen kanssa mennään tällä hetkellä melko sukupuolineutraaleilla linjoilla; enempi se nyt näyttäisi Moosettarelle kuin Moosekselle, mutta ultrakuvakin voi olla erehtyväinen, joten en vieläkään ala täyttämään kaappeja vaaleanpunaisella pitsiunelmalla. Ihan yhtä tervetullut on kumman sukupuolen edustaja hyvänsä. Ja tulevaisuuttakin ajatellen unisex on viisautta, eihän sitä koskaan tiedä, että mitä tässä vuosien saatossa vielä maailmaan tuleekaan puserrettua.

Nyt kun sirpula alkaa saamaan vähän kokoa, niin alkaa jo vatsastakin huomaamaan raskauden. Ei ehkä niinkään koosta (tai kyllä siitäkin kaikki muut paitsi minä), mutta kiputilat kielivät muutoksista elimistössä. Nopeat nousut tuolilta saattavat aiheuttaa vain kipua nivuseen tai sitten koko vatsan alueen oudon lihasrepäisyn, kyljen kääntäminen varsinkin oikealle tuottaa suonenvetomaista kipua vatsan vasemmalle puolelle ja kyykkimiset, kumartelut, pitkään polvet kohtua ylempänä istumiset ja muut vatsaa kippuraan vetävät liikkeet tuntuvat aivan sille kuin pissattaisi ihan hirveästi ja posahtamistilassa oleva rakko alkaisi jo jostain vatsan tietämiltä. Joskus koko vatsassa on myös sama tunne, kuin mikä on jos pieru kiertää oikein imakasta. Pääsääntöisesti kuitenkin tuntuu vain siltä kuin jotakin ekstraa olisi ilmestynyt navan tietämille. Kipuja ei esiinny päivittäin, eikä edes joka toinen päivä ja ajatuksissani on kyllä sellainen kuva raskaudesta, että ei elimistö voi käydä läpi näin suuria muutoksia täysin ilman kipuja.

Jos koko raskausaika menee yhtä vähillä vaivoilla ja ongelmilla niin voisin olla aina raskaana. Raskaus saa minut huikean paljon itsevarmemmaksi, tehokkaammaksi ja stressittömämmäksi. Ihana olotila!

Rakennejännitys.

Jestas sentään! Kova oli koitos nukkua viimekkin yönä, mutta eipä juuri tuottanut tulosta. 7 tuntia on itsessään kyllä paljon, mutta unen laatu ei ollut mitenkään erityisen kehuttavaa, joten sama oli nousta jo neljältä. Koko yö meni ultraunia nähdessä ja heräillessä kelloa katsomaan. En osaa enää muutenkaan nukkua kovin pitkään ja näemmä jännitystilanteissa en sitäkään vertaa.

En ole edes tiedostanut jännittäväni noin paljon, mutta se jännityksen määrä näemmä yöllä paljastuu. Unet eivät onneksi olleet juurikaan ahdistavia. Oikeastaan en edes muista muuta kuin unen, jossa ultrakuvat annettiin mukaan näytöllä ja varastosta sai hakea vielä hyllyn, johon näyttö mahtui. Oli muuten hankala kasata se hylly, ei kotona ymmärretty mitenkään, että kuinka se toimii. Loppuaika sitten koitettiin varmaan saada näkymään vauvaa, joka ei halunnut näyttäytyä tai selvittää sukupuolta, joka ei halunnut selvitä.

Tänään siis luvassa retki Kuopioon rakenneultran kautta tontturetkille. Toivottavasti eivät anna KYS:ltä näyttöjä tai hyllyjä mukaan, ei mahdu muuten tontutukset autoon ollenkaan.

Pyöreät päivät.

Mooseksella oli eilen pyöreät "synttärit": 20+0! Sen kunniaksi olikin oikea potkupäivä, taisi olla pienellä bileet pystyssä. Muutenkin nyt on ollut jo monta päivää aikamoista elämää ja tosi selkeitä liikkeitä. Siellä se pieni kasvaa ja kehittyy.

Tajusin äsken, että tästä ne viikot sitten vaan vähenee, pahoin pelkään että liiankin nopeasti. Kohta huomaankin olevani synnärillä ähkimässä. En osaa vieläkään juurikaan pelätä tulevaa. Totta kai minua jännittää synnytys ja äitinä olo, mutta olen ilmeisen hyvin kasvanut raskauteni mukana.

Pyöreät päivät otsikolla viittaan myös olomuotooni. En ole suinkaan pyöreä vauvamahan ansiosta. Näytän sille, kuin minulle olisi kasvanut valtava kaljamaha. Nyt pitää ihan tosissaan alkaa hillitsemään töissä napostelua ja lisäämään liikuntaa. En ottaisi mielelläni enää kovin montaa lisäkiloa tai löysää tavaraa vyötäisilleni. Itsestähän se vain on kiinni. Motivaatio varsinaiseen laihduttamiseen on tiessään, mutta itsehillintää napostelun suhteen on petrattava.

Mieskin alkaa näkemään jo unia vauvasta. Viime yönä unessa oli syntynyt poika. Itse en ole nähnyt itse lasta unissani, mutta suvun vanhat ja viisaat ovat käyneet sukupuolesta puhumassa, ristiriitaisesti tosin. Olen vallan odottavassa tilassa tiistaisen rakenneultran suhteen. Toivotaan, että Mooses vilauttaa sen verran selvästi, että ei jäisi arvailujen varaan mitään. Tosin olen kuitenkin yhtä iloinen tytöstä tai pojasta, eikä kaapissa ole juurikaan selkeästi jomman kumman sukupuolen vaatteita eli toisaalta ei haittaa vaikka sukupuoli jäisi yllätykseksi. Saa nyt nähdä. Aiempien ultraäänien ja muitten perusteella en laskisi paljon sen varaan, että lapsi haluaisi meille kunnolla näyttäytyä; ennenkin kun on ollut aika erakkomainen ja halunnut vain piiloutua tutkimusvälineiltä.

Nyt lähden lauantai-aamun raikkaaseen talvisäähän ulkoilemaan ja pyöreyttä karkottamaan.

Neuvola 18+4, harjotussuppareita ja muita mölinöitä.

Tänneppä ei ole tekstiä ilmaantunut sitten viime käynnin.. Olipa hyvä vitsi heti näin aamutuimaan.

Neuvola siis taas oli ja meni ilman suurempia kommelluksia. Muuten ei mistään ollut mitään sanomista, mutta paino on ehkä noussut turhan paljon. Sen tiesin kyllä itsekkin, kädet kun tuppaavat ihan yksistään käymään työpaikan aamu- ja välipalapöydässä nappailemassa pöydän antimia päättömän hölötyksen lomassa. Pitäisi ehkä jollekkin työkaverille antaa karttakeppi ja pyytää lyömään näpeille, että huonolla itsekurilla varustetun ihmisen napostelu loppuisi. Tämä ongelma on minulla ilmennyt kyllä jo ennen raskauttakin eli suoranaisesti ei ole kyse siitä, että antaisin itselleni luvan syödä miten vain raskaana ollessa. Kaikilla kai on joku paha tapa?
Eikä siellä neukassakaan vielä huolestumaan aleta. Pitää vaan nyt pitää näpit aisoissa, niin ei nousisi tuo paino enää paljoa lisää. Muuten nauvolekäynti näytti suurinpiirtein tältä:

Sikiön syke 140
Liikkeet ok
Hemppari 125 (ilman lisärautaa)
Verenpaineet 122/72
Pissa puhdas
Kohtu tuntuu tuossa het navan alapuolella

Hempparin noinkin hyvänä pysymistä lienee edesauttanut hivenen liiallinen maksamakkaran syönti (jota en kylläkään neuvolassa kertonut) ja yksi ihanan syntinen salatuokio maksalaatikon kanssa. En ole ihan hirveän tosissani ottanut kaikkia ruokarajoituksia; hulluksi kai sitä tulisi, jos ei mitään saisi syödä. Menee siis aurajuustot, sulatejuustot, maksamakkara, jouluna syön taatusti suolakalaa. Enhän minä mitään noista kuitenkaan ihan päätöttämänä vetele nassuuni, vaan silloin tällöin.

Viikko sitten lauantaina, elikkäs viikoilla 18+1 tuli ekat harjoitussupparit. Ainakin kovasti oletan, että niistä oli kysymys. Itiö oli myllännyt koko päivän ihan hulluna, enemmän kuin ikinä ennen ja illalla alkoi ensin kiristämään selkää, sen jälkeen vatsaan ja loppui hetkessä. Näitä kiristyksiä tuli ehkä puolen kymmentä parissa kymmenessä minuutissa ja rauhoittuivat sillä kun söin, lepäilin ja hieroin massua. Olisiko näille jotain muita loogisia selityksiä, kuin harjoitussupparit?

Liikkeet tuntuvat jo melko selkeästi paikoilleen asettuessa. Vaatii kuitenkin ilmeisesti sen, että Mooses ei potki minua selkäpuolella; on nimittäin välillä pitkiäkin aikoja jolloin en tunne mitään.

Mahakumpu tuntuu kovana pallona tuolla jossain pehmeän vararasvakerroksen alla. Kovalla alustalla vatsallaan oleminen ei tule enää kysymykseen; tuntuu sille kuin olisi esim. oluttölkki vatsan alla. Pehmeällä voin vielä pötkötellä surutta. Onkohan normaalia, että kaikki muut huomaavat raskausmahan, mutta itse olen sitä mieltä, että vatsa on vain turvonnut ja lihonut eikä yhtään ihanan pömpön näköinen? Tuntuu, että kaikilla muilla on ihana maha näillä viikoilla! Epistä.

Vauvatavaraa alkaa olemaan jo jonkinverran ja vielä jonkin verran puuttuukin. Turvakaukalo, hoitotaso, imetystyyny, pienet vaatteet ja muita hipleitä on. Puuttuvia on isompia on pinnari ja vaunut. Tosin melko varmasti miehen kummi/serkku työntää puoliomaisuutta mukaan seuraavalla visiitillä eli en rupea vielä hötkyilemään puuttuvien objektien perään.

Rakenneultraa saisi odotella vielä viikon, eniten varmaan jännittää, että selviääkö sukupuoli. Seuraava neuvola on rv 22+3 ja silloin saan raskaustodistuksen ja sitten voikin ruveta kelan lappuja täyttämään innolla ja sen jälkeen odottelemaan äitiyspakkausta (olen jo netistä vähän vakoillut 2010 pakkausta, senhän ilman muuta saan, kun näin alkuvuodesta on laskettu).

Nyt kiidän vetämään toppahousuja jalkaan ja nyhtämään siniristilippua salkoon itsenäisyyspäivän liputusta varten.

Hyvää itsenäisyyspäivää vaan kaikille!

Voihan nänni!

Ne kutiaa, niistä lähtee nahat ja ne on jopa kummallisen värisetkin. Perkele.

Viikoissa sekoilua ja mielenvirkeyttä.

Jestas sentään. En osaa enää laskea, enkä muutenkaan pysy perässä, että mikä raskausviikko on menossa. Olen aina joko viikon edellä tai jäljessä, mutta onneksi tuossa blogin sivussa on tuo viikkolaskuri, josta voin aina vaklata. En muutenkaan pysy päivien perässä. Teen pikkuhiljaa joulutunnelmaa ja palloilen mahani kanssa eskarilla. Minulta on ihan turha kysyä, että kuinka monta päivää on viikonloppuun tai kuinka monta viikkoa on itsenäisyyspäivän juhlaan. En tiedä!

Mahan kanssa elo alkaa tosiaan olemaan jo palloilua. Masu on vieläkin pehmeä, mutta selvästi kasvanut ja muuttunut pallomaisemmaksi. Kuitenkin vielä näyttää enemmän sille, että olisin vain lihonut valtavasti, mutta eikäpähän tuo vauvamasu tuolta pullahda esiin kunhan viikkoja on kasassa kylliksi.

Olen ollut valtavan hyväntuulinen ja virkeä jo jokusen viikon. Eniten luultavasti vaikuttaa alkuraskauden väsymyksen katoaminen ja mielen virkeänä pitävä työ. Olen myös aloittanut ihan uusia juttuja, kuten joulukorttien askartelun ja ompelemisen. Olen saanut aikaan vaikka mitä, kun joku innostuskärpänen on purrut minua. Enää en malta kunnolla edes katsoa telsua, kun touhuan vaan jotakin muuta kodinhengettäreilyä. Olo on vallan ihana!

Mooses ei vieläkään ole mikään mahdoton potkija. Tunnen lähinnä semmoista kummaa sirinää. Viikonloppuna minua monotettiin jo ihan kunnolla, mutta sen jälkeen olikin monta päivää hiljaista. En kuitenkaan osaa huolestua, kun tiedän kohtuni olevan taaksepäin kallellaan ja vatsanpeitteiden olevan melkoiset. Kyllä ne liikkeet sieltä sitten aikanaan tulee jatkuvina ja voimakkaina.

Ensi viikolla olisi seuraava neuvola ja kolmen viikon päästä rakenneultra. Neuvola menee jo rutiinilla, mutta ultraääntä pitää varmaan jossain vaiheessa alkaa jännittämään.

Voi mitä haperoa!

Onkohan raskausdementia ihan tosijuttu? Alan jo vahvasti uskomaan siihen. Olen mennyt tosi sekavaksi ja huonomuistiseksi. Pää on ihan kuin joku laho pölkky. Tuntuu, että lauseet jäävät kesken, kun unohtaa mitä oli sanomassa. Ilman ostoslistaa on turha lähteä kauppaan, kun tärkeimmät unohtaa kuitenkin. Mitään on turha koittaa improvisoida, kun pää jyskyttää vaan ihan tyhjää. Mistään ei tajua mitään ja pää on ajatuksista tyhjä, ellei erikseen keskity ajattelemaan jotain. En tosin väitä koskaan olleeni se penaalin terävin kynä, mutta tämä on kyllä jo hälyttävää. Otetaan huomioon kuitenkin, että nukun hyvin, enkä stressaa enää juuri mistään.

Ehkäpä olen stressin laukeamisen jälkeen alitajuisesti lyönyt itseni säästöliekille. Stressaavan työn aikaan pää tuntui tekevän jatkuvasti töitä ja ajatuksia lipui koko ajan pääkopan läpi; yleensä tosin yhtenä ajatusmössönä, josta ei juurikaan ottanut selkoa. Olenko vain niin tottunut kyseiseen olotilaan, etten osaa olla enää "tyhjäpäinen"? Yksi hyvä selitys raskausdementialle voisi olla myös se, että elimistö suojelee sikiötä äidin reflekseiltä ja tunnetiloilta, joita päässä itsestään seilaavat ajatukset voisivat aiheuttaa; sikiöhän kuitenkin tuntee äidin olotilat jo melko varhaisessa vaiheessa. Jos päähän ilmaantuu kuin tyhjästä joku ikävä ajatus ja äiti alkaa murehtimaan siitä, niin kyllähän se sitten vaikuttaa sikiöönkin. Tai ehkä kysymys on voimankäytöstä. Vähemmän ajattelua, enemmän energiaa vatsankasvatukseen. Oli syy mikä hyvänsä, nii ei kuitenkaan ole kiva ihan aivoton olla.

Mooseksella kaikki hyvin. Kävin edellisen merkinnän jälkeisenä päivänä lääkärillä, joka teki pikaisen vilkaisun vatsan peitteiden läpi ja varmisti, että sikiö liikkuu ja sen sydän lyö. Kaikki niiltä osin kunnossa. Sain mukaan paikallisen tk:n huonolla uä-laitteella napsitut sumeat ja pienet kuvat. Kiva oli pikkuista nähdä kuitenkin.

Viimeisen viikon aikaan paineen tuntu alavatsalla ja häpyluun päällä on ollut normaalia suurempaa. Alavatsa tuntuu painellessakin aina vain kovemmalle ja suuremmalle. Ehkä ei siis ole enää pitkä aika, kun voin nauttia ihan oikean vauvamahan kanssa elämisestä.

Olen pohtinut kovasti äitiyden ja vanhemmuuden vastuuasioita ja sitä kuinka paljon odottavan äidin pitää miettiä valintojaan, koska ei olekkaan enää vastuussa vain omasta hyvinvoinnistaan. En kuitenkaan jaksa nyt näitä tuntoja kirjoittaa, vaan taidan antaa väsymykselleni vallan ja kömpiä sohvalle odottelemaan ruoan valmistumista. Kyseisestä aiheesta kuitenkin tekstiä mahdollisesti lähitulevaisuudessa.

Neuvola 14+4

Tänään oli toinen neuvola. Lähinnä vaan hölöteltiin yleisiä kuulumisia, tehtiin perustestit ja kuunneltiin (tai ainakin koitettiin kuunnella) sydänääniä. Sydänäänet kuuluivat niin huonosti, kun kohtu on taaksepäin kallistunut, istukka takaseinässä ja vielä erakkoluontoinen pikkukaveri kyseessä, että käyn huomenna vielä lääkärissä kuulostelemassa, josko ne siellä kuuluisivat paremmin. Muuten kaikki oli vallan hyvin.

Pissa oli puhdas. Verenpaine 116/72. Hemppari eka yrityksellä jotain 106, toisella veripisaralla jo 123, eli ei vielä rautakuuria kehiin. Paino noussut viime käynnistä neuvolan vaakan mukaan 450 grammaa eli eipä paljon mitään.

Yleisissä höpinöissä tultiin siihen tulokseen, että tuntemani ehkä-liikkeet ovat voineet olla oikeita, mutta kun ei varmaksi osaa sanoa, niin ei sitten niistä sen enempää. Hyvin menee, kun olen pystynyt olemaan polttamatta ja juomatta. Yleisesti ottaen mieliala on kohonnut huimasti ja mitään huolen aiheita ei ilmennyt.

Kävin tänään kaverin ja hänen "pienen" tyttärensä luona kyläilemässä ja sain niin paljon synnytysinformaatiota, että nyt jo ihan hirvittää kaikki vaipat ja kohdunpainelut ja verenvuodot. Sanoinkin, että kohta synnytän kotona saunassa, enkä lähde mihinkään KYS:lle. Kaikki on tietysti niin uutta ja outoa, enkä tiedä yhtään mitä odottaa seuraavaksi. Nautin kyllä raskaudestani, mutta silti tulevat asiat pelottavat.

Liikkeistä kaverin luona vieraillessa selvisi sellainen uusi juttu, että alavatsassa tuntemani elohiiret voisivat olla liikkeitä. Sellaisia on tullut jokusen kerran ja olen vaan osannut ihmetellä niitä tosi hentoisia tärinöitä. Ehkäpä se Mooses siellä myllertää.

Olot on kaikinpuolin kivat ja viikonloppuna totesin, että selvinpäin voi olla ihan yhtä hauskaa, kuin humalassa. Loistoreissu oli taas mökille. Saunomien ei luonnistunut ihan yhtä rankalla kädellä kuin yleensä ja kävin perjantai-iltana vetämässä pienet välikuolemat parvelle, mutta muuten meni ihan perinteisesti. Empähän ainakaan toilaillut mitään typerää, mutta nauraa hörötin sitten siitäkin edestä.

Mooseksesta ei muuta ole varmaan tällä erää kerrottavaksi.
Rupean nyt päivittelemään toiseen blogiin työrintaman kuulumisia ja yleisiä oloja.

Mahankasvatusta ja biletilanteita.

Nyt alkaa tuntumaan sille, että vatsakumpu on jo vähän kasvanut tai ainakin pullahtaa esiin millä hetkellä hyvänsä. Vatsamakkaroiden alla navasta alaspäin tuntuu jotain outoa ja kovempaa. Siellä se tinttura taitaa kasvaa. Maha on muutenkin muuttunut niin oudon malliseksi. Voi kyllä johtua siitäkin, että lihasmassa on alkanut pehmetä ja muuttua läskiksi töiden lopettamisen jälkeen.

Olen tullut vähän höpsöksi liikkeiden suhteen. Aina kun olen pitkällään ja aloillani koitan oikein keskittyä, jos tuntuisi jotain uutta ja ihmeellistä. Vielä ei ole tullut tuloksia ja sitten kun tätä jatkaa tarpeeksi pitkään, niin tuleekin vainoharhaiseksi ja tuntee liikkeet vain omassa päässään.

Kuvotus helpottaa aina vain enemmän ja enemmän. Väsymys painaa päälle lähes päivittäin, mutta yleensä en anna sille valtaa. Porskutan vaan. Eilen nukuin päikkärit, oli kyllä aika luksusta.

Mistä johtuu, että toisinaan ylävatsaan kertyy paineentuntua ja koko vatsanalue muuttuu ihan kovaksi ja pinkeileväksi. Ilmasta, ummetuksesta, lihaksista? Kuulostaako tutulle?

Tänään on taas näytön paikka. Lähdemme perinteiselle mökkiviikonlopulla porukalla ja minä siis taas katson vierestä, kun muut vetävät kännit. Voin olla ihan normaalisti baarissa selvinpäin tai jos ihmiset ottavat kotosalla sen muutaman, mutta eri tilanteita on tämmöiset yleiset, odotetut ryyppysessiot. Risteilylläkin kiristelin aluksi hampaita, mutta kun sain holittomasta siideristä psykologisen korvikkeen, niin helpotti. Pitänee mökillekkin muutama törppö siideriä varata mukaan. Tupakkaa tekee mieli aika ajoin, varsinkin tällaisissa tilanteissa missä normaalisti polttaisi tai jos ottaa vähän aivoon, mutta vielä olen pysynyt täysin savuttoma. Ja tiedän, että ensimmäisen tupakan maku olisi niin järjettömän kuvottava, että taidampa suosiolla jättää väliin.

Baby on board!

Tosi pieni lapsukaisemme pääsi jo elämänsä ensimmäiselle risteilylle. Sitten voidaan sanoa, kun se alkaa laivalle ruinaamaan, että sehän on jo koettu. Tuliaisenkin Moosekselle toimme, vaikka pieni itsekkin oli reissussa. Ostettiin sellainen puolen metrin mittainen valkoinen Silja line hylje. Käytiin Turku-Tukholma 24h risteilyllä. Eipä taida tarvita selvinpäin lähteä toiste tuommoiselle reissulle katsomaan, kun muut vetää viinaa ja kuuntelemaan kännisiä jorinoita. Muuten oli ihan mukavaa. Ihmettelin vain koko matkan kovasti, että miten ihmiset tuovat niin tosi pieniä lapsia la-su yöksi laovalle ja antavat niiden vielä riehua laivan baarissa lähes puoleen yöhön. Jotenkin ei itselle tulisi mieleen moinen. Eri asia on sitten lähteä ala-aste-ikäisten kanssa reissuun ja antaa lupa valvoa vähän pidempään, mutta että ihan taaperot sinne kännikalojen sekaan kirmaamaan; ei ollut kivaa katsottavaa.

Reissulla meinasi vähän mahaa juilia, joka varmaan johtui melko paljosta istumisesta ja korkkareilla kävelystä. Yöunetkaan eivät olleet kovin kummoiset. Olon tasoitteluun mennee pari päivää; tuntuu lähes kuin olisi vähän kohmelo vaikka sen ei lieni pitäisi olla mahdollista limpparilla, mehulla, vedellä, holittomalla sissulla ja holittomalla kuoharilla. Yöunien puute ja rankka reissu siis lienee syypäitä tähän "krapulaan".

Olot on tällä hetkellä tosi mainiot muuten. Pahoinvointia ei enää juurikaan ole; välillä lievää etomista. Väsymys on hellittänyt melko paljon ; vain vakioväsymys puolenpäivän jälkeen, mutta sekin menee hetken perästä ohi. Vatsassa tuntuu outo paine, joka lienee johtuu kohdun kasvusta ja sen painautumisesta häpyluuta vasten, vai onko tähän jotain muita teorioita?

Tajusin juuri, että jo puolentoista kuukauden päästä ollaan puolessa välissä raskautta. Aika menee hurjaa vauhtia. Mitenkähän tässä pysyy itse perässä?

Näköhavainto.

Siellä se oli. Pikku Mooses. Nukahteli välillä ja sitten jatkoi taas pyörimistään. Olipa hellyttävää katsottavaa. Tutkimus kesti aika pitkään, kun Mooses ei ollut oikein yhteistyöhaluinen; meni vain tosi perälle ja käänti meille selkänsä. Hoitajakin jo sanoi, että on aika hankala tapaus. Koitettiin yskimistä, joka ei kyllä auttanut mitään; olen ollut yskäinen jo useita päiviä, niin on Mooseskin jo varmaan tottunut. Välillä hypähtelin huoneessa ilman housuja oman puutumiseni ja lapsen hereille saamisen takia. Lopputulokset kuitenkin kaikista hankaluuksista huolimatta olivat seuraavat:

Pää-perämitta 68mm
Päänympärys 20mm
Niskaturvoke 1,3mm
Downin riski 1:12000

Menoreissu oli melkoinen, koska luulin, että minulta halutaan pissanäyte ja olin sitten aamusta asti kintut ristissä. Eipä haluttu. Täti koitti ensin vatsapeitteiden päältä, mutta siitä ei tullut mitään. Sen jälkeen pääsin onneksi pissalle; oli muuten tosi vapauttava kokemus. Eikös vatsanpeitteiden päältä ultraamiseenkin ole parempi jos rakossa on tavaraa?

Nyt on todella helpottunut olo. Olen ihan onnesta mykkyrällä. Ja oli todella ihana nähdä ihan oikean vauvan näköinen olento sisällään. Siltikkin uskon kaiken todeksi varmaan vasta sitten, kun vatsa kasvaa ja liikkeet tuntuu.

Ostettiin jo eilen sitten vauva-kirjakin, kun nyt nähtiin, että ihan oikeasti siellä on pieni ihminen tuloillaan. Kohta en varmaan enää malta pitää näppejäni erossa kaikesta vauvatavarasta mitenkään.

Lähtö niskaturvokeultraan.

Se on nyt menoa. Himppusen jännittää, en tiedä edes, että mikä, mutta kuitenkin. En edes tiennyt jännittäväni ennen kuin valvoin osan viime yöstä ja näin sekavia unia. Tänään illalla ollaan siis paljon viisaampia kaikesta. Nyt hampaanpesulle.

Tyhmätyhmätyhmä nainen!!!

Miksi ihminen ei voi vain olla kurkkimatta joka helkkarin nettisivulle? Minkä takia pitää väen vängällä tunkea itsensä sinne foorumille, jossa puhutaan keskenmenoista? Joku kertoi saaneensa keskenmenon viikoilla 15+jotain. Minä kun ajattelin nyt helpottua, kun tuli 12 täyteen. Onneksi maanantaina on se ultraääni. Tämän typerän lueskelun jälkeen en saa varmaan rauhaa koko viikonloppuna. Tyhmä minä!!

Himot ne on hiirelläkin.

Nyt on taittu ensimmäiset himotukset havaita. Smurffilimppari ja mysli rasvattomalla maidolla. Ei näitä kuitenkaan päivittäin ole vielä tarvinnut saada.

Tänään 11+6, huomenna saa huokaista hetken aikaa :)

Minulle sopivaa.

Tämä työttömänä (siis vielä sairaslomalla) oleminen tuli kyllä juuri sopivaan paikkaan. Olen lauhkea kuin lammas ja stressi on nolla. Kun vaan vielä muistaisin töitä etsiessäni, että en stressaisi siitä. Pidin jo eilen lomapäivän työnhausta, etten tule ihan mökkihöperöksi. Kävin kuopiossa shoppailemassa hyvän ystäväni kanssa ja sorruin ihan himppusen ostamaan vaatteita, vaikka niin ei kyllä pitänyt käydä.

Ostin pari kivaa toppia, jotka käyvät hyvin illanistujaisiin ja jos tulee vielä eksyttyä baareihin. Toiseen mahtuu vielä vatsaakin himppusen. Löysin tosi mehevästä alennuksestä huputtoman hupparin, jossa on pieni reikä hihassa. Otin ihan tarkoitukselle numeroa liian ison, niin ei jää ainakaan heti kittanaksi. Löysin myös vallan hurmaavan violetin hyvin ilmavan villatakin, jonka helmat ovat sivuilta polveen ja selästä kankuille. Hankala selittää. Sitten paras löytöni, sortumiseni, käytännön ostos (en tiedä mitä tämä on eniten); ostin kahdet äitiyshousut, koska olivat niin hyviä jalassa ja paremman näköisiä, kuin yhdetkään tällä hetkellä kaapista löytyvät normaalihousut. Ostin ne jo muotoutumaan ja ihan arkikäyttöönkin, koska joudun jo availemaan vatsakivun vuoksi nappeja ja vetoketjuja jos istun pitkiä aikoja normifarkuissa.

Pitkiä istumisia voi ollakkin edessä, sillä laitoin juuri menemään hakemuksen sosiaali- ja terveysalan valmentavalle kurssille. Kestäisi juuri sopivasti maaliskuun puoleen väliin. Äippärin jälkeen voisi sitten miettiä, että mitä tässä elämässään oikein tekisi.

Maanantai jännittää ja ihastuttaa ja odotuttaa. Ei siihen onneksi enää pitkä aika ole. Koko KYS on vaan niin vieras laitos, äitiyspolista puhumattakaan, että hui.

Raskauden kanssa on muuten mennyt nyt tosi hyvin. Ei ole kummia kipuja, ei pahoinvointia juurikaan ja väsymyskin alkaa pikkuhiljaa hellittämään. Tällä viikolla on koskenut vähän turhan usein päähän, mutta johtunee lienee todella räkäisestä ja yskäisestä olosta. Muuten nautin täysin rinnoin(jotka muuten vaativat taas kohta ostamaan isommat liivit).

Helpotus.

Nyt olen iloinen. Mooseskaan ei vihlo vatsaan enää niin paljoa. Irtisanouduin työstäni ja lopetin sitä myöten stressaamisen. Olin viimeiset viikot niin hermona töissä, että pelkäsin jo keskenmenoa. Vatsaan vihloi välillä melko rajustikkin, jos oli todella huono päivä. Onneksi oli voimaa ja uskallusta ottaa harppaus tuntemattomaan, jopa ehkä vähän tyhjän päälle. Tästä lähden uuteen nousuun ja uuteen kivaan työpaikkaan, jota en kylläkään ole vielä löytänyt. Olen kuitenkin onneni huipulla. Ja äippäri alkaa kuitenkin jo maaliskuun lopussa, joten eihän tässä pitkään tarvitse miettiä.

Pikkuisella lienee kaikki reilassa, kun ei ole mitään normaalista poikkeavaa tapahtunut. Välillä vihloo ja päivittäin oksettaa. Väsymys on valtaisa, tai ei enää niin valtaisa kuin viikko sitten. Ehkäpä tämä helpottaa kohta. Tänään on kuitenkin jo rv 10+6 ja eikös vaivojen pitäisi toisen kolmanneksen alussa helpottaa? Tai ainakin yleensä, ei kaiketi kaikilla. Toivotaan, että minä kuulun näihin helpottujiin.

Niskaturvokeultra on 18.10, eli puolentoista viikon päästä. Sitten nähdään lopultakin ihan pienen ihmisen näköinen ihme. Edellisessä ultrassa Mooses oli vielä mallia katkarapu. Odotan ultraa innolla ja haluaisin soittaa KYS:lle ja hoputtaa vähäsen. Kromosomipoikkeavuuspelolle en ole antanut tilaa, siellä se sitten selviää, että onko kaikki hyvin.

En ole viimeiseen pariin viikkoon juuri edes muistanut olevani raskaana, joten tännekkään ei juuri ole ilmaantunut tekstiä. Ehkä olen kaiken stressin keskellä halunnut sulkea asian pois mielestäni, etten ainakaan revi siitä lisästressiä. Nyt olen alkanut taas ajattelemaan enemmän raskautta ja hoivailemaan vielä kasvamatonta masuani.

Olen miettinyt paljon, että miten pärjäämme lapsen kanssa ja tuleeko meistä hyvät vanhemmat. Joka kerta päädyn siihen tulokseen, että kyllä vanhemmuuteen kasvaa jo raskauden mukana ja lapsen mukana sitten viimeistään. Vaistojen ja järjen matkassa päässee pitkälle ja onhan meillä toki suvut puolillaan vanhempia, jotka varmasti osaavat auttaa jos nyt tulee ihan mahdoton tenkkapoo vastaan.

Olen nyt hoitamassa kummitytärtä, joka on kuumeillut alkuviikon. Toivottavasti tänään alkaa neitonen jo parantumaan. Mukava olla avuksi tärkeille ihmisille. Sisko ja lankokin näyttävät olevan mielissään vierailustani ja minullekkin tämä on mitä mainioin irtiotto normaaliin arkeen. Empähän ole kotona stressaamassa ja miettimässä tekemättömiä töitä, joiden hoitamiseen pitäisi kerätä voimia.

Odotan vatsan kasvua ihan hulluna. Tiedän sen, että viimeiset kaksi kuukautta sutkuilen ja haluan mahastani pois, mutta tahtosin silti jo pallon kasvavan. Ja tahtoisin tuntea liikkeet jo pian. Mitenkähän pysyn housuissani kaiken tämän odottamisen kanssa?

Epäuskoa.

Onkohan siellä oikeasti ketään? Onko kaikki kunnossa? Nyt ovat siis pelot pelissä.

Eka neuvola.

Tänään on rv 8+3 ja tänään oli eka neuvola. Oli kivaa. Puhuin jännitykseni vuoksi kamalasti ja vastasin ihan rehellisesti kaikkiin kysymyksiin. Myönsin, että välillä en ehkä syö hyvin ja liikun liian vähän ja olen ennen polttanut ja juonut paljonkin; enkä edes päässyt jalkapuuhun! Oikeastaan sain melkein sädekehän tupakoimattomuudesta ja ajatuksesta, etten joisi mitään alkoholipitoista raskauteni aikana. Ja mieskin sai kehuja tupakanpolton vähentämisestä ja lopetusmotivaatiosta. Saatiin aika monta opusta ja vihkosta ja yksi dvd. Täyteltiin laput ja jutusteltiin mukavia.

Pissa oli puhdas, hemppari 119 ja verenpaineet 120/72. Vitamiineja käski syödä ja raudan varmasti joudun aloittamaan, kun on vajonnut noin alas tuo hemppari, joka on yleensä ollut yli 130. Lähtöpainoksi kirjattiin 93 Kg.

Haluan pian uudestaan ultraan tai kuulla sydänäänet. Haluan! Ikävä pientä Moosesta. Se on niin lähellä minua, mutta kuitenkin niin kaukana, kun ei vielä liiku ja möyri ja kasvata minun vatsaani. Välillä mielessä pyörähtää huoli, että onhan hän kunnossa. En kuitenkaan tahdo antaa peloilleni valtaa. Sitten en mitään muuta osaakkaan kuin pelätä.

Näinmpä päätettiin lähteä molempiin seulontaultriin, miksipä niitä väliinkään jättäisi. Näkeepähän, että pienellä murusella on kaikki kunnossa.

Äitiys jännittää. Kyllähän siihen kasvaa mukana, mutta silti. On niin epävarma olo itsestä. Sitä tuntee itsensäkkin vielä niin nuoreksi, että tuntuu kummalle kasvattaa jotakuta muuta itsensä lisäksi. Tosin ehkä teemme Mooseksen kanssa kaupan, että minä kasvatan hänet ja hän minut. Eikä kukaan ole seppä syntyessään; onneksi on olemassa perhe ja ystävät. Monilla lähipiirissä on jo lapsia ja heiltä saa taatusti äitiyteen "vertaistukea". En kuitenkaan halua, että kukaan puuttuu liian kärkkäästi asioihimme, kuten jo aiemmin tänne kirjoitinkin.

Turvotus on hellittänyt hivenen, kun opettelin juomaan viime viikolla teetä ja vähensin kahvia. Kyseinen siirto on myös hillinnyt pahoinvointiani, joka velloi pahempana erityisesti kahvinjuonnin jälkeen. Kuvotusta on havaittavissa vieläkin, mutta pitkään aikaan ei ole tarvinnut ihan konkreettisesti oksentaa. Ummetukseen auttoi banaani, -joka yleensä mielestäni kovettaa vatsaa-, tai sitten suoli on alkanut muuten vaan toimimaan joutuimmin. Väsymys valtaa ruumiin ja mielen välillä hervottoman voimakkaana. Ei osaa edes ajatella järkevästi, kun väsyttää niin kovaa. Mielialat seilaavat päämäärättömästi ja epäloogisesti. Olen kyllä aina ollut vähän tuuliviiri, mutta nyt hirvittää jo itseäkin. No, mies saa luvan ymmärtää. Olen nyt hormonihirmu.

Voi onni!

Tänään oli ultra. Ja siellä se näkyi; kohdussani sykkii pienen pieni sydän ihan vinhaa vauhtia. Otuksesta ei vielä oikein saa selvää, mutta ihanaa se oli silti nähdä. Kuvatkin saatiin mukaan. Nyt on ilo ja onni ylimmillään.

Hän on huimat 1,43cm pitkä ja viikkoarvio pitäytyy alunperäisessä tai voi olla jopa pari päivää pidemmällä. Laskettu aika pysyi kuitenkin samana eli 29.4.

Mooses on ihan oikeasti olemassa ja meistä tulee ihan oikeasti vanhemmat! Olen niin onnellinen ja sekava, etten tiedä miten päin olisin. Vallan hurjaa.

Oksettaa, turvottaa ja ummettaa.

Otsikossa lyhyesti tämän hetken oirekuva. Kaiken tuon lisäksi mielialat vaihtelevat ihan tajuttomasti. Välillä itkeä tirisen ja sitten yht'äkkiä olenkin raivon partaalla, sen jälkeen vaan nauran ja olen tosi onnellinen. Hulluksi olen tullut.

Olen tosiaan turvotuksineni pian kuin vesipönttö. Käsissä ja jaloissa ei ole mitään ongelmaa, mutta vatsa on aivan valtava vesitynnyri. Saunassakaan ei hiota. En ymmärrä miten tämän turvotuksen saa lähtemään. Vaaka puhuu turvotuksen ja ummetuksen takia ihan hurjia. Noh, kuulunee lienee "taudinkuvaan".

Eilen oli ensimmäinen aamupahoinvointi, joka pääsi yllättämään heti sängystä. Sainkin käydä yökkimässä yhteensä kolme kertaa. Tänä aamuna ei ole ollut mitään ongelmaa. Toivon vaan, että ei tule aamurutiineiden osaksi tuo oksentaminen. Mutta eihän sille mitään mahda, jos se on tullakeen.

Olen pohdiskellut todella paljon tulevaisuutta ja ihmisiä, jotka kuitenkin tulevat jo raskaudenkin aikana antamaan ohjeita. En tälläkään hetkellä kestä ihmisiä, jotka kertovat minulle, kuinka minun kuuluu toimia. Ohjeita totta kai otan vastaan, mutta en kestä jos joku sanoo "tämä pitää tehdä näin, muita keinoja ei ole. Sinä teet tämän väärin." Voin taata jo tässä vaiheessa, että jos joku tulee kertomaan minulle, kuinka minun pitää kasvattaa oma lapseni, hätistän ihmisen luotani. Kritisoinhan toki itsekkin ihmisia, mutta en kuitenkaan kerro kenellekkään, että minun tapani on juuri se oikea ja hänen tapansa väärä. Varsinkaan lapsen kasvatuksessa ja hoitamisessa en tahdo puuttua äitien linjauksiin, yleensä lapsen oma äiti tietää mikä on lapselle parhaaksi (paitsi jos äiti on täysi idiootti, eikö tiedä muutenkaan mitään ja tyhmyydellään "vaurioittaa" jotenkin lapsen kasvua ja kehistystä.). Toivon myös samaa kohtelua itselleni äitinä. Totta kai olen keltanokka, mutta osaan silti varmasti jotain. Neuvot ja ohjeet ovat tervetulleita, mutta määräilijät eivät. Tiedän joitamia tällaisia ihmisiä ja tulen olemaan lirissä heidän kanssaan. Tosin eivät kyseiset ihmiset kosketa elämääni niin radikaalisti, että en voisi heistä luopua. En tahdo murehtia tätä asiaa vielä tätä enempää. Kukaan näistä ihmisistä ei vielä tiedä koko raskaudestani, enkä tiedä koska tulen seuraavan kerran näkemään kyseisiä ihmisiä. Toivottavasti en vähään aikaan.

Siinäpä oli aikamoinen tilitys. Tällä kertaa sentään verenpaineet eivät nousseet kyseisen aiheen takia. Aikaisemmin tästä puhuessani olen ollut ihan suutuksissa. Silloin on aina alkanut koskemaan vatsaan. En saa nykyään enää hermostua; vatsaan alkaa vihlomaan saman tien. Hyvä jarru suuttumuksella.

Mooses on tänään 7+0 viikolla. En mala odottaa ultraa. Pelottaa huisisti.

Hui, seksiä! (K-18) Ja sitten se normaali löpinä.

Unet on katalia. Ne saa ihmisen pelkäämään ihan suotta. Muutenkin tilanne on uusi molemmille ja sitten vielä unet sotkevat pakkaa lisää.

Plussan jälkeen ensimmäiseen seksikertaan meni parisen viikkoa; niinkin pitkään johtuen vaan jännittämisestä. Muutenkaan ei tiedä, että tuntuuko seksi raskauden aikana samalta kuin ennen ja sitten näin vielä tosi häiritseviä unia. Näin kolmesti unta, jossa oli jotain seksin tapaista ja joka kerta omalla hekuman hetkelläni minut yllätti aivan järkyttävä vatsakipu. En tiedä onko minuun koskenut oikeasti vai vain unessa ja olenko oikeasti ollut saamassa vai vain unessa. Nämä unet kuitenkin loivat päähäni melkoisen lukon. Pelotti tämä "eka kerta" aivan mielettömästi. En voinut nauttia, pelkäsin vaan. Sitten itketti. Lopulta oli pakko koittaa, että koskeeko orgasmi oikeasti. Ei koskenut. Onneksi!

Olen tosin muutenkin nähnyt kaikkia ihmeellisiä unia. Kauhean selkeäkuvaisia ja tapahtumiltaan sekavia. Toivottavasti eivät muutu ainakaan pahemmiksi.

****************************************

Mooses on nyt rv 6+1. Lääkäri jänskättää aina vain enemmän. Olisi vielä puolitoista viikkoa odotettavana. Pääsen tosin ensi viikosta alkaen mieleiselle osastolle töihin ja aika kuluu varmaan nopeammin, kuin vähän vähemmän mieluisalla osastolla.

Pahoinvointi on alkanut vellomaan vatsassa ja kurkussa myös aamuisin, mutta kertaakaan ei ole vielä tarvinnut oksentaa. Närästää, aina. Ruokaa joko tekee mieli ihan hirveästi tai ei ollenkaan. Pissattaa useammin ja janottaa koko ajan. Selkä kipuilee, mutta sehän nyt on minulla ihan normaalia ilman raskauttakin. Alavatsaa kipristelee, kouristelee, myllää. Turvottaa ja ummettaa. Finnejä on suun ympärys täynnä. Välillä itkettää ja välillä naurattaa. En muista mitään, enkä oikeastaan ymmärräkkään. Unenlahjani ovat mitä mainioimmat, en heräile yöllä lainkaan ja onnistuin jopa eilen nukkumaan päikkäritkin. Eli alkaa niitä oireita olemaan ja luultavasti vain lisää tulee. Mitään ei tee VIELÄ mieli ja herkuistakin olen pysynyt suurinpiirtein erossa. Hyvä minä!

On tämä vaan ihmeellistä aikaa. Mutta silti niin ihanaa.

Pesänrakennusvietti.

Olen ihminen, joka ei ole ihan hirveä huusholliska eikä keittiöhenkilö. On tietysti aikakausia, että hyysään ja tuusan enemmän. Pidän kyllä siitä, että koti on siistissä kunnossa, mutta ei meillä siivota kuin kerran viikossa. Siisteyttä tärkeämäpää minulle on aina ollut tavaroitten oikeilla paikoilla oleminen. Olen käynyt kokkikoulun ja olen suht hyvä keittiössä, mutta en kuitenkaan kokkaa usein. Leivo en juuri lainkaan. Paitsi nyt!

Viime viikolla murjaisin omenapiirakan, tänään leivon sarvia ja teen omenapaistosta. Haluan myös leipoa viikonloppuna tuleville vieraille jotain mukavaa. Onko tämä joku äiti-juttu? Vai onko tämä vain raskauteen kuuluvaa pesänrakennusta? Väsyttää ja uuvuttaa, mutta silti on hirveä hinku leipoa ja kokata.

Tavaroiden paikoilleen saaminen on vain mennyt hurjemmaksi. Kohta sukellan varmaan järjestelemään kaikki kaapit ja varastossa olevat laatikot ja jopa ruuvit autotallissa. Ehkä uusi tulokas ei kuitenkaan ihan heti ymmärrä onko tavara enemmän vai vähemmän oikeassa paikassa. Pitäisi varmaan enemmän nyt keskittyä siihen paikkojen puunaamiseen. Tai onhan täällä siistiä, eli ei tarvitse siihenkään. Siksi toisekseen en ymmärrä aivan fanaattista siivoamista, kun vauva tulee taloon. Suurinpiirtein desinfioidaan lattiat ja kaikki muutkin paikat joihin tiiperö voi päästä käsiksi. Sitten kerhoaikaan ollaan pulassa heikon vastustuskyvyn kanssa, kun kaikki kiertotaudit iskee tosi voimakkaana.

Odotan ultraan pääsyä yhä vain enemmän. Mitä vain voi kuitenkin mennä pieleen ja kaikkien vastoinkäymisten johdosta olen oppinut ettei liian pian pidä innostua liikaa, ettei pety niin pahasti. Haluan nähdä, että sisälläni sykkii pieni sydän oikeassa paikassa. Vasta sen jälkeen voin täysin rinnoin riemuita ja huutaa kaikille "MINUSTA TULEE ÄITI!". Onhan senkin jälkeen toki mahdollista, että käy ikävästi, mutta en kuitenkaan aio pelätä koko raskausaikaani. Kunhan vain pääsen kahden viikon päästä sinne ultraan, niin saan jonkinmoisen mielenrauhan.

Tänään on 5+5. Pikku tiiperön sydän lyö varmaan jo <3

Kaiken muun lisäksi vielä pelottaakin!

Ei pitäs lukee mitään vauvalehtiä. Yhden Vauvan ostin ja totta kai siinä puhutaan ensin kohdun ulkopuolisista raskauksista ja sitte siihen vielä joku synnytystarina perään. Ei siinä synnytyksessä mitään hirveen pelottavaa oo. Minun ajatukset synnytystä kohtaan muuttu oikeestaan heti plussatestin jälkeen. Ennen se oli kauhee asia ja nyt se tuntuu vaan sille pienelle elämän hetkelle johon liittyy enemmän kipua, mutta josta palkitaan. Voihan nämä aatokset tietysti muuttua monia kertoja vielä raskauden edetessä.

Vauva-lehdessä tosiaan oli artikkeli kohdun ulkopuolisista raskauksista. Luultavasti ultraan asti olen varma, että tämän on pakko olla sellainen. Se murtaisi minut. Pakko silti olla peloton ja koittaa uskoa, että kaikki on hyvin. Voi muuten mennä mieliala maahan ja ruokavalio pyllyksilleen jos tässä vaipuu synkkyyteen.

Jeejee, eilisistä luumuista oli apua. On nimittäin raskausummetus jo puskenut päälle, ikävää sellainen. Onneksi kuitenkin tykkään kuivaluumuista, kun niillä saa vaivaan helpotuksen jo seuraavalle aamulle. Onko muuten ihan normaalia, että pierettää enemmän kuin normaalisti?

Voin joutua jättämään kahvin kokonaan. Se aiheuttaa ilman raskauttakin varsinkin aamulla vähän kakomista. Nyt on menty vaihtelevalla menestyksellä. Joskus yököttää, joskus ei. Mutta vielä ei kuitenkaan ole tullut seinä vastaan, enkä edes tiedä miten selviäisin ilman kahvia. Pitää juoda silloin, kun hyvälle tuntuu.

Lopetin nyt sitten tupakoinnin positiivisen testin tehtyäni. Ei ole ollut mitään hankaluuksia. Ei mitään nikkareita. Muitten tupakansavut eivät tuoksu houkuttelevilta, vaan joskus ihan vaan tupakalle ja joskus yököttävälle. Onneksi tuli testattua viime keväänä se, että voinko lopettaa kuin seinään. Olinkin silloin 5kk polttamatta selvinpäin ja rillutellessakin poltin joka kerta vähemmän. En haluaisi raskauden jälkeenkään aloittaa uudelleen. Sitäpaitsi tiedän, että ensimmäiset tupakat maistuu niin järkyttävän pahalle, että parempi miettiä kaksi kertaa.

Tänään on rv 5+0. Mooseksen sydän alkaa kaiketi lyömään joskus ensi viikon aluilla. Kummaa, että tuolla masussa ihan oikeasti kasvaa ja kehittyy joku pieni tyyppi. Rakas tuleva lapsosemme.

Laihdutusmietteitä.

Pohdiskelen täällä, että saankohan enää laihduttaa, kuten tein ennen plussausta. Laihdutin kiloklubin avulla ja päivässä saatava kalorimäärä oli vain vajaat 1700kcl. Nyt muutin asetuksiin, että en halua laihduttaa, mutta haluan säilyttää nykypainoni ja kalorimäärä pomppasi yli 2300 kaloriin päivässä. Hurja määrä, enhän minä nuin paljon enempää jaksa syödä. Olen melko iso ihminen, joten mahdollista on, että paino saa pudota vähäsen. Tai en tiedä. Laittelin jo kiloklubin foorumillekkin pohdintoja, jospa sieltä saisi jotain vastauksia. Tai viimeistään neuvolasta ainakin.

Varattuja aikoja.

Huihui. Tänään sitten soitin neuvolaan. Oli aika jännää. Eka lääkäri/ultra on 15.9 eli viikolla 7+5 ja eka neuvola 20.9 eli 8+3. Siihen asti pitäis vielä jotenkin malttaa oottaa, että saa jotain konkreettista käsiinsä. Jännittää kaikki.

Aloitettiin kauhea suunnittelu yhdelle lisähuoneelle ja autotallin muuntamiseksi varastokäyttöön. Ainakin ehditään kaikki tehdä, kun ajoissa aloitetaan. Ja kun paikallaan ei malta olla kuitenkaan, niin käytetään nyt sitten voimat johonkin muuhun kuin joutavaan vouhkaamiseen.

Mooses on tänään ollut melko kivuton tapaus. Vähän juili mahasta, kun kannoin puita liiteriin. Lepuutin sitten välillä, ettei mene ihan rehkimiseksi. Ja mieheni oli vieressä "vahtimassa". Tänään ei iltapahoinvointiakaan ole ilmennyt, ainakaan vielä.

Aion tehdä uuden testin vielä parin päivän sisällä. Ihan vaan varalta.

Plussa.

Se mullisti elämän. Se itketti ja nauratti yhtäaikaa. Se oli jotain ihan hirmuisen omituisen ihanan sekavaa ja pökerryttävän epätodellista. Kaksi viivaa raskaustestissä. Miehen kanssa kaulailut ja suuteloinnit, yhdessä ihmettelyt ja sekavat puhelut molempien siskoille. Siitä se lähti. Tai siinä vaiheessa me pääsimme kärryille. Onhan tätä toivottu ja odotettu ja tehty ja yritetty. Kun lopultakin lopetimme turhan miettimisen ja vaan nautimme, niin kävikin näin. Nyt sitten olla onnesta ihan mykkyrällä. Pelätään tulevaisuutta. Opetellaan uutta. Pistetään ajatuksia uusiksi.

210810 oli siis plussauspäivä. Tilanne ei tullut ihan puun takaa, mutta eipä paljon muutenkaan. Tästä alkaa matka, jonka kaikki toivovat menevän hyvin. Matka, joka tulee mullistamaan elämämme. Matka jonka aikana kolme ihmistä kasvaa valtavasti.

Aloitan tämän "päiväkirjan" heti näin alussa. Ensi alkuun kirjoitan tätä ihan omaksi ilokseni. Sitten jossain vaiheessa tulen paljastamaan tämän muillekkin. En tiedä, koska se on. Varmaan sitten, kun ollaan ns. "varmoilla vesillä". Ehkä joskus kaukana tulevaisuudessa tulen näyttämään tämän myös "Moosekselle", ellei tämä ole siihen mennessä kadonnut johonkin bittiavaruuden syövereihin. Haluan taatusti myös itse kerrata joskus, mille kaikki on juuri siollä hetkellä tuntunut. Muistot kun eivät aina toimi niin.

Nyt päällimmäiset tunteet ovat ilo, jännitys, epäusko ja jotkin pelot. Huomenna soitan neuvolaan ja varaan ajan ensikäynnille. Siihen on kyllä jokunen viikko, kun www.vau.fi sivuston laskurin mukaan olen nyt 4+2 ja ensimmäinen neuvola on kai joskus viikolla 8. Sitä odotellaan innolla. Ensi oireettkin ovat jo ilmaantuneet; nukuttaa, mahaan koskee ja iltaisin oksettaa. Kahvikaan ei maistu, onneksi. Ilmeisesti kuuluu taudinkuvaan. Ja olen oireistakin vain onnellinen, tiedämpähän tämän olevan totta.

Tästä alkaa vanhemmuuteen kasvaminen.