AHAA!!

Kirjoitin viimeksi niistä oudoista kivuista ja olen sen jälkeen tutkiskellut asiaa ja tullut siihen tulokseen, että niitten on pakko olla niitä kuuluisia liitoskipuja. Tunne on siis lähinnä se, että häpyluu pamahtaa halki tai että sitä olisi hakattu jollain. Olenko yhtään oikeilla jäljillä?

Mooses on jo ihan mahdoton myllääjä. Saattaa herättää yöllä tai ainakin vaikeuttaa uudestaan nukahtamista jos olen herännyt yöllä omia aikojani. Isosiskoltani minulle siirtynyt "odottajan" kiikkutuoli on ihan kätevä peli iltaisin. Jos vaan telsussa tulee yhtään jänskättävämpi kohta ja kiikkuminen taukoaa, niin samantien tulee potku kylkeen. Opimpahan keskittymään kahteen asiaan yhtäaikaa.

Olemme tosi hyvässä vaiheessa vauvan tavaroiden suhteen. Kaikki isommat on tiedossa, joskin ei vielä meillä; tosin eipähän tässä mikään kiirus vielä olekkaan, ellei Mooses päätä syntyä etuajassa. Laskujeni mukaan meiltä puuttuu enää kaikki pikkuhilppeet kuten pullot, tutit ja hoitopöydän tarvikkeet. Asia erikseen onkin sitten se isompien tavaroiden keräily, kun ne on sopivasti ripoteltu pitkin lähipitäjiä ja osa vielä postillakin tulossa.

Nyt pitäisi kovalle pakkaspäivälle keksiä jotain pikkuhommaa. Ulkoilu ei oikein houkuta päälle 30 asteen pakkasessa. Ehkäpä siis siirryn ompelukoneen ääreen tai viettämään ihan vaan leppoisaa sunnuntaita.

Kumma kipu.

Alavatsa on ollut jotenkin tuosta pinnasta hirveän arka. Siis niin alavatsa, etten edes tiedä onko se jo vatsa vai häpykumpu vai mikä lie karvapaikka. Seisomaan kun nousee, niin ensimmäinen tajuntaan iskevä asia on, että auts. Erikoisinta asiassa onkin se, että kipu on todella pinnallista. Tuntuu ihan kuin olisin satuttanut itseni mustelmalle tuolta kohden, mutta en ole itseäni mielestäni telonut. Onko kyse vain nivuskivuista, jotka nyt jostain syystä leviävät myös tuohon eteen vai painaako kohtu häpyluun yläreunaa ja muuttuu siksi ajoittain araksi? Kivun varsinaista pistettä on melko hankala kuvailla tai tajuta itsekkään, joten se hiukkasen vaikeuttaa diagnosointia.

Äiti on nyt vähän väsynyt.

Nyt on mennyt pari päivää, kuin jossain maksimaalisen ärsytyksen, väsymyksen ja saamattomuuden kurimuksessa. Ei jaksa, huvita tai kiinnosta. Juuri mikään. Viikonlopun aikaan rempattiin pikkuihmisen huone loppuun, kasattiin vaatekaappi, haettiin äitiyspakkaus kylältä ja sen jälkeen olinkin kaksi iltaa valtavan vauvanvaatekasan keskellä. Sen jälkeen kun sain vaatteet kaappiin, en olekkaan saanut aikaiseksi mitään.En itseen, vauvaan, kotiin tai työhön liittyvää. Puhti on ihan lopussa. Saa nähdä, jos viikonloppu toisi taas virtaa tullessaan. Ja onhan välillä lupa löysäilläkkin, mutta on vaan niin valtaisan turhauttavaa, kun tuntuu, että tehtävää hommaa olisi, mutta ei vaan jaksa. Voisi vaan lölliä. Todellisuudessa (mieheni mielestä) tekemättömiä hommia ei juurikaan edes ole, kuulema vain varsin kasaan kaikkea. En ole osannut olla jouten pitkään aikaan. Sen vuoksi varmaan turhaudun jos löpsähdän hetkeksikään. Typerää.

Voi mikä sotanorsu!

Jestas sentään, mille voi peilikuva näyttää. Olen ihan VALTAVA! Viikkoja tänään kasassa 23+4 ja vatsa on pyöreä ja muhkea, reidet on pehmeät ja uhkeat, lanteet hiukkasen levinneet ja takamus selän notkouden vuoksi ulos työntyvä, joka vielä lisää kokoa. Vatsa on siis vallan hurmaava kumpare, mutta tuntuu hirveän isolle. Vatsa on kova ylhäältä asti vaikka kohtu ylettää vain napaan. Ylävatsan kovuudesta saamme kiittä herra ummetusta, joka taas joulumutustelun jälkeen liittyi iloiseen seuraani.

En riitele edelleenkään peilin kanssa juuri lainkaan, mutta huomaankin kokoni parhaiten jos pitäisi koittaa kykkiä tai kontata tai olla muuten vaan ketterä. Ei onnistu enää. Ei onnistu vatsallaan makaaminenkaan kovalla alustalla, esimerkiksi hierojan pöydällä. Ja kenkien jalkaan laitto on kanssa seisaaltaan aikamoista ähinää ja puhinaa. Olenkin helpottanut tämän hetkistä oloani sillä, että helpommaksi se ei ainakaan muutu. Saas nähdä miten suureksi ja kömpelöksi minä vielä ehdin muuttuakkaan ennen vappua.

Olen lukenut synnytyksestä ja tullut tulokseen, että en tiedä mitä ajattelen. Pakollinen "hetken" kipu, josta palkinto on mitä parhain, mutta kuitenkin taatusti hermoja raastava ja kiroilua aiheuttava kokemus. Tulin siihen tulokseen, että jos olen elämässäni törmännyt kikkeliin, josta olen koon vuoksi ajatellut ettei sitä minuun tarvitse työntää, niin miten on mahdollista pusertaa itsestään ulos joku, joka on useita kertoja tuota kyseenomaista kikkeliä suurempi. Ei mene minun laskuoppiini.

Olen myös tajunnut sen, että olen menossa synnyttämään maailmaan "ventovieraan" ihmisen, johon pitää tutustua, jota pitää osata tutustumisen lisäksi vielä hoitaakkin ja siitä pitää saada kasvatettua joku ihan järkevä otus. Ujostuttaa ja mietityttää. Voiko tomppeli poropeukalo selvitä tästä kaikesta?