Epäuskoa.

Onkohan siellä oikeasti ketään? Onko kaikki kunnossa? Nyt ovat siis pelot pelissä.

Eka neuvola.

Tänään on rv 8+3 ja tänään oli eka neuvola. Oli kivaa. Puhuin jännitykseni vuoksi kamalasti ja vastasin ihan rehellisesti kaikkiin kysymyksiin. Myönsin, että välillä en ehkä syö hyvin ja liikun liian vähän ja olen ennen polttanut ja juonut paljonkin; enkä edes päässyt jalkapuuhun! Oikeastaan sain melkein sädekehän tupakoimattomuudesta ja ajatuksesta, etten joisi mitään alkoholipitoista raskauteni aikana. Ja mieskin sai kehuja tupakanpolton vähentämisestä ja lopetusmotivaatiosta. Saatiin aika monta opusta ja vihkosta ja yksi dvd. Täyteltiin laput ja jutusteltiin mukavia.

Pissa oli puhdas, hemppari 119 ja verenpaineet 120/72. Vitamiineja käski syödä ja raudan varmasti joudun aloittamaan, kun on vajonnut noin alas tuo hemppari, joka on yleensä ollut yli 130. Lähtöpainoksi kirjattiin 93 Kg.

Haluan pian uudestaan ultraan tai kuulla sydänäänet. Haluan! Ikävä pientä Moosesta. Se on niin lähellä minua, mutta kuitenkin niin kaukana, kun ei vielä liiku ja möyri ja kasvata minun vatsaani. Välillä mielessä pyörähtää huoli, että onhan hän kunnossa. En kuitenkaan tahdo antaa peloilleni valtaa. Sitten en mitään muuta osaakkaan kuin pelätä.

Näinmpä päätettiin lähteä molempiin seulontaultriin, miksipä niitä väliinkään jättäisi. Näkeepähän, että pienellä murusella on kaikki kunnossa.

Äitiys jännittää. Kyllähän siihen kasvaa mukana, mutta silti. On niin epävarma olo itsestä. Sitä tuntee itsensäkkin vielä niin nuoreksi, että tuntuu kummalle kasvattaa jotakuta muuta itsensä lisäksi. Tosin ehkä teemme Mooseksen kanssa kaupan, että minä kasvatan hänet ja hän minut. Eikä kukaan ole seppä syntyessään; onneksi on olemassa perhe ja ystävät. Monilla lähipiirissä on jo lapsia ja heiltä saa taatusti äitiyteen "vertaistukea". En kuitenkaan halua, että kukaan puuttuu liian kärkkäästi asioihimme, kuten jo aiemmin tänne kirjoitinkin.

Turvotus on hellittänyt hivenen, kun opettelin juomaan viime viikolla teetä ja vähensin kahvia. Kyseinen siirto on myös hillinnyt pahoinvointiani, joka velloi pahempana erityisesti kahvinjuonnin jälkeen. Kuvotusta on havaittavissa vieläkin, mutta pitkään aikaan ei ole tarvinnut ihan konkreettisesti oksentaa. Ummetukseen auttoi banaani, -joka yleensä mielestäni kovettaa vatsaa-, tai sitten suoli on alkanut muuten vaan toimimaan joutuimmin. Väsymys valtaa ruumiin ja mielen välillä hervottoman voimakkaana. Ei osaa edes ajatella järkevästi, kun väsyttää niin kovaa. Mielialat seilaavat päämäärättömästi ja epäloogisesti. Olen kyllä aina ollut vähän tuuliviiri, mutta nyt hirvittää jo itseäkin. No, mies saa luvan ymmärtää. Olen nyt hormonihirmu.

Voi onni!

Tänään oli ultra. Ja siellä se näkyi; kohdussani sykkii pienen pieni sydän ihan vinhaa vauhtia. Otuksesta ei vielä oikein saa selvää, mutta ihanaa se oli silti nähdä. Kuvatkin saatiin mukaan. Nyt on ilo ja onni ylimmillään.

Hän on huimat 1,43cm pitkä ja viikkoarvio pitäytyy alunperäisessä tai voi olla jopa pari päivää pidemmällä. Laskettu aika pysyi kuitenkin samana eli 29.4.

Mooses on ihan oikeasti olemassa ja meistä tulee ihan oikeasti vanhemmat! Olen niin onnellinen ja sekava, etten tiedä miten päin olisin. Vallan hurjaa.

Oksettaa, turvottaa ja ummettaa.

Otsikossa lyhyesti tämän hetken oirekuva. Kaiken tuon lisäksi mielialat vaihtelevat ihan tajuttomasti. Välillä itkeä tirisen ja sitten yht'äkkiä olenkin raivon partaalla, sen jälkeen vaan nauran ja olen tosi onnellinen. Hulluksi olen tullut.

Olen tosiaan turvotuksineni pian kuin vesipönttö. Käsissä ja jaloissa ei ole mitään ongelmaa, mutta vatsa on aivan valtava vesitynnyri. Saunassakaan ei hiota. En ymmärrä miten tämän turvotuksen saa lähtemään. Vaaka puhuu turvotuksen ja ummetuksen takia ihan hurjia. Noh, kuulunee lienee "taudinkuvaan".

Eilen oli ensimmäinen aamupahoinvointi, joka pääsi yllättämään heti sängystä. Sainkin käydä yökkimässä yhteensä kolme kertaa. Tänä aamuna ei ole ollut mitään ongelmaa. Toivon vaan, että ei tule aamurutiineiden osaksi tuo oksentaminen. Mutta eihän sille mitään mahda, jos se on tullakeen.

Olen pohdiskellut todella paljon tulevaisuutta ja ihmisiä, jotka kuitenkin tulevat jo raskaudenkin aikana antamaan ohjeita. En tälläkään hetkellä kestä ihmisiä, jotka kertovat minulle, kuinka minun kuuluu toimia. Ohjeita totta kai otan vastaan, mutta en kestä jos joku sanoo "tämä pitää tehdä näin, muita keinoja ei ole. Sinä teet tämän väärin." Voin taata jo tässä vaiheessa, että jos joku tulee kertomaan minulle, kuinka minun pitää kasvattaa oma lapseni, hätistän ihmisen luotani. Kritisoinhan toki itsekkin ihmisia, mutta en kuitenkaan kerro kenellekkään, että minun tapani on juuri se oikea ja hänen tapansa väärä. Varsinkaan lapsen kasvatuksessa ja hoitamisessa en tahdo puuttua äitien linjauksiin, yleensä lapsen oma äiti tietää mikä on lapselle parhaaksi (paitsi jos äiti on täysi idiootti, eikö tiedä muutenkaan mitään ja tyhmyydellään "vaurioittaa" jotenkin lapsen kasvua ja kehistystä.). Toivon myös samaa kohtelua itselleni äitinä. Totta kai olen keltanokka, mutta osaan silti varmasti jotain. Neuvot ja ohjeet ovat tervetulleita, mutta määräilijät eivät. Tiedän joitamia tällaisia ihmisiä ja tulen olemaan lirissä heidän kanssaan. Tosin eivät kyseiset ihmiset kosketa elämääni niin radikaalisti, että en voisi heistä luopua. En tahdo murehtia tätä asiaa vielä tätä enempää. Kukaan näistä ihmisistä ei vielä tiedä koko raskaudestani, enkä tiedä koska tulen seuraavan kerran näkemään kyseisiä ihmisiä. Toivottavasti en vähään aikaan.

Siinäpä oli aikamoinen tilitys. Tällä kertaa sentään verenpaineet eivät nousseet kyseisen aiheen takia. Aikaisemmin tästä puhuessani olen ollut ihan suutuksissa. Silloin on aina alkanut koskemaan vatsaan. En saa nykyään enää hermostua; vatsaan alkaa vihlomaan saman tien. Hyvä jarru suuttumuksella.

Mooses on tänään 7+0 viikolla. En mala odottaa ultraa. Pelottaa huisisti.

Hui, seksiä! (K-18) Ja sitten se normaali löpinä.

Unet on katalia. Ne saa ihmisen pelkäämään ihan suotta. Muutenkin tilanne on uusi molemmille ja sitten vielä unet sotkevat pakkaa lisää.

Plussan jälkeen ensimmäiseen seksikertaan meni parisen viikkoa; niinkin pitkään johtuen vaan jännittämisestä. Muutenkaan ei tiedä, että tuntuuko seksi raskauden aikana samalta kuin ennen ja sitten näin vielä tosi häiritseviä unia. Näin kolmesti unta, jossa oli jotain seksin tapaista ja joka kerta omalla hekuman hetkelläni minut yllätti aivan järkyttävä vatsakipu. En tiedä onko minuun koskenut oikeasti vai vain unessa ja olenko oikeasti ollut saamassa vai vain unessa. Nämä unet kuitenkin loivat päähäni melkoisen lukon. Pelotti tämä "eka kerta" aivan mielettömästi. En voinut nauttia, pelkäsin vaan. Sitten itketti. Lopulta oli pakko koittaa, että koskeeko orgasmi oikeasti. Ei koskenut. Onneksi!

Olen tosin muutenkin nähnyt kaikkia ihmeellisiä unia. Kauhean selkeäkuvaisia ja tapahtumiltaan sekavia. Toivottavasti eivät muutu ainakaan pahemmiksi.

****************************************

Mooses on nyt rv 6+1. Lääkäri jänskättää aina vain enemmän. Olisi vielä puolitoista viikkoa odotettavana. Pääsen tosin ensi viikosta alkaen mieleiselle osastolle töihin ja aika kuluu varmaan nopeammin, kuin vähän vähemmän mieluisalla osastolla.

Pahoinvointi on alkanut vellomaan vatsassa ja kurkussa myös aamuisin, mutta kertaakaan ei ole vielä tarvinnut oksentaa. Närästää, aina. Ruokaa joko tekee mieli ihan hirveästi tai ei ollenkaan. Pissattaa useammin ja janottaa koko ajan. Selkä kipuilee, mutta sehän nyt on minulla ihan normaalia ilman raskauttakin. Alavatsaa kipristelee, kouristelee, myllää. Turvottaa ja ummettaa. Finnejä on suun ympärys täynnä. Välillä itkettää ja välillä naurattaa. En muista mitään, enkä oikeastaan ymmärräkkään. Unenlahjani ovat mitä mainioimmat, en heräile yöllä lainkaan ja onnistuin jopa eilen nukkumaan päikkäritkin. Eli alkaa niitä oireita olemaan ja luultavasti vain lisää tulee. Mitään ei tee VIELÄ mieli ja herkuistakin olen pysynyt suurinpiirtein erossa. Hyvä minä!

On tämä vaan ihmeellistä aikaa. Mutta silti niin ihanaa.

Pesänrakennusvietti.

Olen ihminen, joka ei ole ihan hirveä huusholliska eikä keittiöhenkilö. On tietysti aikakausia, että hyysään ja tuusan enemmän. Pidän kyllä siitä, että koti on siistissä kunnossa, mutta ei meillä siivota kuin kerran viikossa. Siisteyttä tärkeämäpää minulle on aina ollut tavaroitten oikeilla paikoilla oleminen. Olen käynyt kokkikoulun ja olen suht hyvä keittiössä, mutta en kuitenkaan kokkaa usein. Leivo en juuri lainkaan. Paitsi nyt!

Viime viikolla murjaisin omenapiirakan, tänään leivon sarvia ja teen omenapaistosta. Haluan myös leipoa viikonloppuna tuleville vieraille jotain mukavaa. Onko tämä joku äiti-juttu? Vai onko tämä vain raskauteen kuuluvaa pesänrakennusta? Väsyttää ja uuvuttaa, mutta silti on hirveä hinku leipoa ja kokata.

Tavaroiden paikoilleen saaminen on vain mennyt hurjemmaksi. Kohta sukellan varmaan järjestelemään kaikki kaapit ja varastossa olevat laatikot ja jopa ruuvit autotallissa. Ehkä uusi tulokas ei kuitenkaan ihan heti ymmärrä onko tavara enemmän vai vähemmän oikeassa paikassa. Pitäisi varmaan enemmän nyt keskittyä siihen paikkojen puunaamiseen. Tai onhan täällä siistiä, eli ei tarvitse siihenkään. Siksi toisekseen en ymmärrä aivan fanaattista siivoamista, kun vauva tulee taloon. Suurinpiirtein desinfioidaan lattiat ja kaikki muutkin paikat joihin tiiperö voi päästä käsiksi. Sitten kerhoaikaan ollaan pulassa heikon vastustuskyvyn kanssa, kun kaikki kiertotaudit iskee tosi voimakkaana.

Odotan ultraan pääsyä yhä vain enemmän. Mitä vain voi kuitenkin mennä pieleen ja kaikkien vastoinkäymisten johdosta olen oppinut ettei liian pian pidä innostua liikaa, ettei pety niin pahasti. Haluan nähdä, että sisälläni sykkii pieni sydän oikeassa paikassa. Vasta sen jälkeen voin täysin rinnoin riemuita ja huutaa kaikille "MINUSTA TULEE ÄITI!". Onhan senkin jälkeen toki mahdollista, että käy ikävästi, mutta en kuitenkaan aio pelätä koko raskausaikaani. Kunhan vain pääsen kahden viikon päästä sinne ultraan, niin saan jonkinmoisen mielenrauhan.

Tänään on 5+5. Pikku tiiperön sydän lyö varmaan jo <3