maanantai 23. toukokuuta 2011

Päätös.

Tämä blogi loppuu nyt. Ei suinkaan sulkeudu (ainakaan vielä), lukekaa pois vain jos vanhat jutut vielä kiinnostavat. Entinen ELÄMÄ.-blogi uudistuu sopivaksi paikaksi päivitellä sekä vauva-arkea, että emon tuntemuksia ja hössötyksiä. Muutos alkoi jo, mutta tapahtunee pikkuhiljaa.

Kiitos kaikilla tämän blogin lukijoille ja tervetuloa seuraamaan jatkoa tänne! :)

tiistai 17. toukokuuta 2011

Synnytystä, vauvakuvia ja uuden blogin pohdintaa.

Tintti meni uinumaan maitopullon tainnuttamana, niin taidampa tässä välissä kertoilla miten se synnytys nyt sitten oikein meni.

Kuten tänne postailinkin, niin la-iltana supisteli ja päädyttiin KYS:n petiin nukkumaan särky- ja unilääkkeiden voimin, su-aamuna kotiin ja sitten iltapäivästä (n. 15.30) kävi se puolen desin lorahdus äitienpäivän kunniaksi. Sen jälkeen supistukset iskivät melko välittöminä ja voimakkaina päälle vaikka olin vetäissyt gramman Panadolia naamariin. Kävin kotona suihkussa ja kuljeskelin kaurapussi selässä. Supistukset olivat kuitenkin melko rajuja ja pitkiä, tulivatkin alle 10 minuutin välein. Ilmoitin miehelle, että nyt sitten mentiin tai päästään 9-tien varteen synnyttämään. Otimme pikalähdön; tavarat kuitenkin olivat jo lähtövalmiina (osa jopa autossa edellisen reissun jäljiltä) ja matkaa taitettavana 70km. Matkan aikana supistukset tihenivät jo 2-4 minuuttin. Hönisin synnytyslaulua ja koitin rentoutua; välillä jouduin vähän puristelemaan kauhukahvaa. KYS:llä ajoimme parkkihalliin ja kävelin ihan omin jaloin synnytysosastolle, jouduttaisimpahan vähän tätä hommaa. Synnytysosastolle saavuimme klo 18.10. Meidät vastaanotti todella mukava vanhempi kätilö, joka totesi synnytyksen olevan jo hyvässä vauhdissa ja paikkojenkin olevan 5cm auki. Pääsimme suoraan saliin.

Salissa sain peräruiskeen, jotta suoleni tyhjenisi (suosittelen lämpimästi jos yhtään synnytyksen aikainen kakkiminen huolettaa). Istuin jumppapallon päälle veivailemaan lantiota edestakaisin ja laulamaan synnytyslaulujani. Kipu oli todella hyvin siedettävää ja pysyin supistusten aikana rentona ja rauhallisena. Heitimme vain mieheni kanssa huulta aina supistusten välissä ja höpöttelimme kätilön kanssa mukavia.

Klo 20.15 olen todennut supistusten kipeytyvän ja pyytänyt saada epiduraalin. Siirryin sänkyyn pallon päältä ja sain käteeni ilokaasumaskin. Olin edelleen virkeä, hyväntuulinen ja rauhallinen. Kun aloin vetelemään ilokaasua, niin olo senkus parani; kivut lähes poistuivat ja olin todella hilpeä, jopa humalainen. Tipan kaitto käteen ei mennyt ihan niinkuin elokuvissa, koska minun suonieni todettiin karkailevan piikin alta. Käteni ovatkin aika mustelmaiset kaikista kanyylin laittoyrityksistä. Epiduraali sen sijaan saatiin laitettua ilman mitään ongelmia ja klo 21.15 olenkin jo ollut täysin kivuton. Muutenkin mieleni oli avoin ja rauhallinen, jopa vitsikäs. Ainoa häiritsevä tekijä tuossa vaiheessa taisi olla vimmattu tärinä johtuen ilokaasusta ja lihasten tekemästä työstä. Sitä jatkuikin varmaan koko synnytyksen loppuun asti.

21.30 Sain oksitosiinin tukemaan supistuksia, että homma ei hidastuisi. Tässä vaiheessa kaikki oli hyvin ja lapsen sydänäänetkin kohdallaan. Vuoroon vaihtui jo edellisenä iltana tutuksi tullut nuori kätilö, jonka kanssa meillä meni kaikki todella hyvin yksiin (ei sillä, että siinä vanhemmassakaan mitään vikaa olisi ollut).

21.46 tulee sydänäänilasku ja sydänäänet muuttuvat nauhamaiseksi. Lapsen päähän laitetaan sydänääniseuranta-laite. Tulee uusi, pahempi lasku, jonka seurauksena minut käsketään kontalleen, huoneeseen tulee useita ihmisiä, lasta työnnetään taaksepäin jos kysymys on vaikka napanuoran kietoutumisesta kaulaan. Tässä vaiheessa minulle laitettiin katetri ja otettiin verikokeet. Sydänäänet korjaantuvat, kun kätilö saa työnnettyä lasta vähän taaksepäin. Oksitosiini laitetaan kiinni.

22.50 - Tässä välissä kaikki olikin taas hyvin, mutta varmuuden varalta kävimme kätilön kanssa läpi asiat mahdollisen sektion varalta. Tässä välissä olin kaiketi jotain 7-9 cm auki ja kätilö avasi minua lisää supistusten aikana pyörittelemällä kohdunsuuta. Puhuimme mukavia ja sekavia. Viimeisin puheenaihe mitä kunnolla muistan on Dannyn suuruus ja Mika Myllylän todella pieni persaus (näistä ei kuulema ennen ole tuossa vaiheessa synnytystä juteltu). Epiduraalia pienennetään ja oksitosiini laitetaan taas päälle.

23.50 - Annan kipunumeron 2 (asteikko 1-10, 1 ei koske, 10 koskee ihan saamaristi) ja olen hyväntuulinen ja rento. 00.05 - Ponnistuttaa jo hiukkasen, muttei kuitenkaan vielä mahdottomasti. 00.40 - Paikat täysin auki, saan ponnistaa tarpeen mukaan. Katetri poistetaan. Nauhamaisten sydänäänien vuoksi ei voida jäädä odottamaan, että lapsi laskeutuisi synnytyskanavaan vaan saan luvan ponnistaa. Ponnistan voimieni pohjasta, mutta tunnen itsekkin ettei mitään tapahdu. Turhauttavaa. Sydänäänikäyrässä laskuja selällään ponnistaessa, ponnistan oikealla kyljellä; tuloksetta. Lapsi ei laskeudu lainkaan, päässä tuntuu pahkaa tarjoutuvassa osassa.

00.54 - Paikalle saapuu lääkäri ja liuta muita hoitohenkilökunnan jäseniä. Ultralla katsotaan, että lapsi on avonaisessa otsatarjonnassa (nenä minun vatsaa kohti, pää taakse taivutettuna). 01.00 - Kiireellisen sektion päätös, lapsi ei voi mahtua ulos mitenkään tässä asennossa. Kestokatetri, oksitosiini kiinni. G-penil (penisilliini? kipulääke?) tippumaan ja suun kautta antibioottia. Sektiosaliin siirtymisen jälkeen sydänäänet jäävät supistusten välissä 90-100 roikkumaan. Ponnistuttaa todella kovaa, mutta pakko keskittyä siihen etten vain ponnista ja saa vahinkoa aikaan. Puudutusta ei saada laitettua selkään joten minut nukutetaan. Olin edelleen rauhallinen ja rento. Luotin itseni ja lapsen henkilökunnan käsiin luottavaisin mielin. Viimeinen muistikuva sektiosalista on lääkärin sanoma "Leikkaan pystyviillon, että saadaan lapsi ulos nopeammin" ja kasvoille ilmaantuva maski, josta hengitän kitkerää kaasua. 01.26 - Leikataan kirkkaasta lapsivedestä ulos tyttövauva, joka viedään lastenlääkärin tarkasteltavaksi.

Lapsen pisteet 9. Hän oli kakkinut reippaasti kätilön syliin ja hissin lattialle. Tyttönen pääsi isin syliin ja pyllypesuille minun maatessa heräämössä.

Minä heräilin heräämössä joskus aamuyöstä sekavana, mutta rauhallisena. Mielessäni ei missään vaiheessa pilkahtanut ajatus, että jotain pahaa olisi tapahtunut ja oikeassa olin. Heräämön täti kertoi lapsen olevan poika, ihmettelin sitä kovin. Kätilö kävi ehkä tunnin päästä kertoi lapsen olevan tyttö, ihmettelin taas. Kysyin syntymäajan ja onko lapsi päässyt isänsä luo. Torkuin ja kuulin unen läpi jotain puhetta matalasta verenpaineesta. Ehkä kuuden aikaan mieheni tulee toisen kätilön kanssa hakemaan minua osastolle. Saan nähdä siellä pienokaiseni; olen onnellinen vaikkakin nukutuksesta vieläkin sekaisin. Verenpaineet olivat jotain 90/50, pulssi 110-120, hemoglobiini 95. Leikkauksessa oli tullut verenhukkaa 900ml kohdun leikkauksen repeämän vuoksi. Kuitenkin kuulema palaudun normaaliksi.

Maanantai-päivän lähinnä tuijotin seinää nollat taulussa ja torkuin. Illalla saatiin perhehuone. Minä pääsin pesulle, siis märillä pyyhkeillä suoritettavalle. Omat jalkani eivät toimineet, kiitos epiduraalin. Kestokatetri oli paikallaan ehkä tiistaihin tai keskiviikkoon saakka. Epiduraali pienemmällä annokselle ehkä keskiviikkoon. Toivuin särkylääkkeiden voimin. Mies hoiti lapsen enimmät tarpeet, minä lepäsin ja opettelin imettämään. Meitä katsomassa kävi leikannut lääkäri ja molemmat synnytystä hoitaneet kätilöt. Kävimme läpi synnytyksen ja leikkauksen tapahtumat.

Kaikesta huolimatta minulle ei jäänyt mitään hampaankoloon ja voisinkin lähteä uudestaan synnyttämään heti, kun toivun sektiosta kunnolla. En missään vaiheessa ole edes tajunnut säikähtää, vaan tunsin jossain sisälläni olevani ihan turvassa. Olin iloinen ja virkeä koko toimituksen ajan. En panikoinut ja luotin henkilökuntaan täysin; eihän minun paniikkini olisi mitään muuta kuin vienyt yhden henkilön ajan rauhoitteluun. Pääosin muistan kaiken, mutta hetket jolloin väkeä oli enemmän ovat aika puuroa. Olen hyvällä mielellä ja tällä ilahdutin myös hoitohenkilökuntaa. Kuulema asenteeni oli hyvä ja toimintani oikeaa. Kiitos KYS:n henkilökunta ja nimenomaan tämä loistava tiimi, joka hoiti lapsen ulos vilkkaasti ja kunnossa!

Äitienpäivämaha KYS:llä nukutun yön jälkeen. 41+2.

Neitinen puolen tunnin ikäisenä. Otsassa näkyy "panta", siitä kohti oltiin jumissa.

Kaksi päivää vanha ja tuikea tuijotus.

Kotona neljän päivän ikäisenä.

Unta kuulaan. Ikää viikko.

En tosiaan tiedä, miten blogin nyt käy. Ainakin suunnitelmissa on tulostaa tämän blogin sisältö paperille; pysyypähän päiväkirja tallessa. En tiedä jatkanko enää kirjoittamista ainakaan kovin usein - jos jatkan, niin en ainakaan tässä blogissa vaan perustan uuden, mahdollisesti vähän pienemmälle piirille. ELÄMÄ.-blogini jää ainakin käyttöön, voisinhan siitäkin muokata ajankohtaisemman. Saas nyt kattoo miten tässä käy, ilmoittelen kyllä tänne sitten. Kiitos kaikille tätä blogia seuranneille ja odotuksessamme mukana olleille!

lauantai 14. toukokuuta 2011

Kotiolot.

Iso KIITOS kaikille onnitteluista! :)

Kotona ollaan, oltu jo torstaista asti. Pää on pyörällä ja tuntuu, ettei oikein mitään muuta ehdi/malta tehdä kuin vauvajuttuja - ja jos hetken malttaisikin, niin johan kuuluu älähdys. Onneksi mies on osoittanut olevansa ehkä maailman paras ja huolehtivin isä ja kun jäi isyyslomalle heti synnytykseltä, niin on myös koko ajan paikalla. Tyttö välillä oikein erikseen pyytää isäänsä; spesiaalisuhde kehittyi sillä aikaa, kun mamma makasi vielä nukutuksesta heräämässä.

Pää on tosiaan pyörällä, ei niinkään väsymyksestä, vaan särkylääkkeistä ja alle satasen viuhtovasta hempparista. En ole kovin kipeä, -vaikkakin vatsa on aristava ja kumma, erityisesti kylkeä kääntäessä- mutta pitää ottaa rauhassa etten kipeäksi muuttuisikaan. Syön särkylääkkeitä kolme kertaa päivässä, lisärautaa ja piikitän fragminea iltasin (veritulpan esto), suihkuttelen haavaa ja annan sille ilmakylpyjä. Tiistaina tulee terkkari käymään kotikäynnillä ja poistaa tikit samalla reissulla.

Saatiin tämmöinen ainakin vielä yönsä hyvin nukkuva yksilö. Pari-kolme syöttöä yössä joitten jälkeen tyttö taintuu samantien uudestaan unille. Aamulla ja illalla on viserrystunnit, kun seurustellaan kovasti ja päivä oikestaan nukutaan. Syömässä ollaan päivisin vielä vähän miten saattuu, lapsentahtisesti siis. Maitoni ei ihan riitä ravitsemaan tyttöä kokonaan, joten annamme korviketta lisänä tarpeen tullen. Luonteeltaan tyttö tuntuisi tyytyväiseltä, mutta kovalta komentajalta - äitiinsä tullut.

Tässä tällainen pikapostaus kuulumisista. Kirjoittelen joskus myöhemmin tarkemmin synnytyksestä ja muusta, laittelen kuvaakin. Nyt pitää lähteä nappaamaan suuhun jotain, ennen kuin tyttönen herää uneltaan.

maanantai 9. toukokuuta 2011

Ihme.

Meille syntyi viime yönä klo 01.26 kiireellisellä sektiolla suloinen tyttövauva. Painoa tytöllä oli syntyessään melkoiset 4385g. Koko perhe voi hyvin vaikka oma olo onkin lähinnä pahasti piesty ja lapsukainen ei halua oikein syödä ja puklailee reilusti kaiken juomansa lapsiveden vuoksi. Päivä kerrallaan kohti mukavaa yhteiseloa. Pääosin elo on kuitenkin ihanaa jo nyt, vaikken lasta juurikaan kärsi edes sylitellä. Saimme KYS:ltä perhehuoneen jossa voimme jo alkaa koko perheen voimin rakentamaan eloamme kohdalleen.

sunnuntai 8. toukokuuta 2011

Äideille.

Hyvää äitienpäivää kaikille oleville ja odottaville äideille! Olette mahtavia!


P.S. Joko kuitenkin tänään tapahtuisi jotain? Jotain holahti housuun puolen desin verran; käskivät tarkkailla tilannetta ja lähteä ajamaan takaisin Kuopioon jos tullaan siihen tulokseen, että holahdus oli lapsivettä.

41+1 ja KYS:lle johtava unenpuute.

Niinhän siinä sitten eilen kävi, että supistukset muuttuivat päivän mittaan kovemmiksi ja kipeämmiksi, lakkasivat välillä ja palasivat taas uudestaan kovempina. Vaati jo aikamoista keskittymistä ottaa aina 8 minuutin välein uutta supistuskipua vastaan varsinkin, kun oikeastaan koko viikon unet on menneet aika harakoille. Yhteistuumin sitten miehen kanssa päätettiin illalla, että lähdetään ainakin näytille synnärille. Varsinkin täältä 70km takaa lähtee mieluummin vaikka turhaankin, kuin synnyttää tien poskessa tai kotisaunassa. Matka meni supistellessa, mutta hyvillä mielin - ehkä olin jopa vähän ylivilkas ja levoton väsymyksen vuoksi. KYS:lle saavuttiin melko tyhjiä teitä pitkin juuri vuoron vaihtuessa iltavuorosta yövuoroon eli 21.30. Ehdin siis tapaamaan iltavuoron, yökön ja aamuvuoron - kaikki olivat todella mukavia, yökkö kuitenkin tuntui huumoriltaan olevan kanssani samalla tasolla.

Synnärillä minut kytkettiin käyrälle ja seurailtiin puolisen tuntia vauvan sydänääniä ja minun supistuksia. Supistukset olivat vielä epätasaisia ja sisätutkimuksessa selvisi, ettei paikatkaan olleet juurikaan auenneet: 1cm auki ja 2 cm kaulaa jäljellä, kaikesta tuosta supistelusta huolimatta! Saatiin vaihtoehdoiksi palata kotiin odottamaan tai nukkumaan KYS:lle lääkkeitten voimalla yön yli ja seurailemaan tilannetta. Päädyttiin jälkimmäiseen, että saisin lopultakin levättyä. Saatiin vieläpä huone, jossa mieskin voi yöpyä. Onneksi ei ollut ruuhkaa, muuten olisi jouduttu lähtemään kotiin.

Joskus iltakymmenen perästä kiskaisin naamaan 1g Panadolin ja jonkun unipillerin, joka helpottaisi nukahtamista, mutta ei turruttaisi tai sekoittaisi päätä. Myös lämpöhaudetta tarjottiin selkään. Kätilö sanoi, että jos en saisi puoleen yöhön mennessä unta, niin otettaisiin kovemmat konstit käyttöön. Aika ennen puoltayötä on hitonmoista puuroa - jotain lääketokkuraisia torkunsekaisia supistuskipuja, jota en kuitenkaan uneksi missään nimessä kutsuisi. Hälytin paikalle kätilön, joka ystävällismielisesti lämmitti geelipussit, toi toisen uninapin ja tyrkkäsi jatkuvasti jomottavaan alaselkääni aquarakkulat, joiden laittamisen aikana tuntuvan kirvelyn vuoksi purin peiton nurkkaa, ulisin kirvelytuskasta ja puristin mieheni sormia lyttyyn. Sain myös käsivarteen piikin, joka vähensi supistuksia tai ehkä oikeammin karsi seasta ne ei-niin-viralliset-ja-hyvät-supistukset ja jätti jälkeensä vain parhaan A-ryhmän supistukset. Sain unta, kai havahduin kolmisen kertaa supisteluun, kävin kolmesti(?) vessassa - aika puolenyön ja puoli seitsemän välillä kaikesta toiminnasta huolimatta oli unta ja kätilön aamulla tullessa laittamaan minua taas käyrille olin kuin eri ihminen eiliseen verrattuna. Vaikka unta tuli vähän, niin se oli varmaan sitäkin syvempää ja taitaa vastata 10 tunnin unimäärää.

Aamulla supistukset olivat edelleen vähäisiä, lapsen sykkeet hyvät ja minä hyvävointinen. Sain aamupalan huoneeseen ja aamuvuoron kätilön ja päivystävän lääkärin pikaisen vilkaisun jälkeen todettiin, että meidän on paras lähteä vielä kotiin odottamaan. Käynti ei kuitenkaan ollut kenenkään mielestä turha, koska minut saatiin taas elävien kirjoihin ja nyt ollaan tietoisia paikkojen kypsyydestä. Takaisin saatetaan päästä jo tänään eilisen paikkojen roplauksen jälkeen, mutta vielä voi mennä päiviäkin. Katsellaan kotona tilannetta rauhassa ja napsitaan Panadolia supistuskipuun (tätä en muuten ollut ollenkaan tajunnut aiemmin).

Kiitos KYS, kun sain käydä teillä nukkumassa hyvin!

lauantai 7. toukokuuta 2011

Supistaa.

Olipas melkoinen eilisilta ja viime yö. Jatkuvasti napakoituvia ja kivuliaammaksi muuttuvia supistuksia, jotka juuri silloin loppuvat, kun olen jo harkitsemassa soittoa synnärille. Lantioluiden alla tuntuisi olevan jonkun puristavat peukalot ja alapäähän koskee käytännössä vähän koko ajan. Yö meni nukkumisen yrittämisessä ja supistusten välissä torkkuessa. Kohdun seutu on kipeän ja aran oloinen, kun on tehnyt niin kovasti töitä jo pitkän aikaa. Nyt aamulla sain jo melkein tunnin ajalle suppareita 10min välein, mutta taitavat olla laantumaan päin. Limatulppa tulla muljahti kokonaisuudessaan tuon tunnin supistelun seurauksena ja nyt odottelen jatkoa innolla. Joko kohta kannattaa soittaa synnärille? Joko kohta saa startata auton? Joko mahdollisesti tänään synnytän maailman esikoislapseni ja pääsen viettämään huomista äitienpäivää mahanahkan tällä puolella olevan Mooseksen kanssa?

perjantai 6. toukokuuta 2011

Maha.

Maha matala 41+0.

Luoja matkassa.

Toivuin juuri järkytyksestä. Mieheni oli meinannut saada hirven konepellilleen töihin ajaessaan. Pari kilometriä enemmän tunnissa ja se olisi ollut siinä. Kauhea ajatus. Onneksi taisi olla enkeli matkaseurana.

Lisäys:

Aamuisen hirvikolarivaaran lisäksi siskoni luona oli jonkinmoinen hellapalo. Onneksi kellekkään ei sattunut mitään sielläkään.

Toivottavasti tänään ei enää tapahdu enää muuta, mutta mielessäni kummittelee lause "ei kahta ilman kolmatta". Synnyttämään en halua ainakaan lähteä tänään; tällaisenä päivänä se ei voi mennä kuin vikaan.

Limaista - ERITEVAROITUS!

Ai niin, limatulppa alkoi irtoamaan toissailtana. Parina ekana iltana rään näköisenä keltaisena klönttinä ja nyt jo veriviiruisena. Edes joku merkki siitä, että jotain tapahtuu joskus. Vaikkakin limatulpan irtoamisestahan voi kulua vielä viikkokin synnytykseen, niin onhan tämä henkisesti jo kannustavaa.

Neuvola 40+6 ja usko tulevaan.

Eilisessä eli tämän raskauden viimeisessä neuvolassa ei ilmennyt mitään uutta ja ihmeellistä. Terkka arveli, että kyllä se lapsi omin avuin maailmaan lähtee tulemaan, kun kerran maanantaista asti on supistellut. Lapsi ei kuulema ole kiinnittynyt, mutta ei se kuulema edes kaikilla kiinnity ennen synnytystä. Terkka toivotti onnea synnytykseen ja pyysi ajo-ohjeet kotiimme. Onneksi hän tietää lähellä olevan vanhan koulun, se helpotti vähän ohjeiden antamista. Neuvolan viimeiset tulokset näyttivät seuraavilta

Verenpaine 121/86
Pissa puhdas
Turvotus +
Painonmuutos +-0
Syke ja liikkeet hyvät
Raivotarjonta
Kohdunpohja 37 (yläkäyrällä mennään)

Eilen supisteli jo napakastikkin, mutta iltaa kohti meno hiipui taas ja tunteihin ei tullut yhtään supistusta. Yöllä heräsin pari kertaa erilaiseen, ehkä intensiivisempään ja pakottavampaan supistukseen ja taas kerran odottelen innolla mitä päivä tuo tullessaan - vai tuoko yhtään mitään. Ainakin vielä tuntuu, että olen jotenkin henkisesti tänään levollisempi kuin pariin päivään. Tajusin, että eihän tässä nyt jokatapauksessa ole enää jäljellä kuin tuokio; päivät kyllä tuntuvat puuduttavan pitkille ja väsymys pidentää niitä vielä entisestään. Tosin eilisen kyläpäivän aiheuttaman väsymyksen ja siitä johtuneen äksytyksen & turhautumisen jälkeen mikä vaan tuntuu levolliselta olotilalta. Vetäisinkin eilisen päikkärittömän päivän päätteeksi 10 tunnin yöunet ja tänään saan taas nukkua milloin tahdon.

Eilinen kyläpäivä oli kiva, mutta rankka napakoitten supistusten kanssa. Rankka myös henkisesti; joka paikassa vastaan tuli kummastelevia tuttuja "eikö se ole vieläkään tullut??", vaikka luulisin, että sen kyllä näkee jo päälle päin. Keski-iän ylittäneet ihmiset ovat outoja: osa heistä katselee minua kovin kiinnostuneena ja hempeästi, osa taas suorastaan pahasti, ihan kuin en saisi olla raskaana. Mitä nämä pahasti katsojat mahtavat ajatella? Eikö ihmiset saa enää nykyään tehdä lapsia? Vai olenko vastuuton tuleva äiti, kun näin loppumetreillä vielä poistun kotoani Tokmannille? Ihme sakkia, jätän omaan arvoonsa tuommoiset mulkoilijat.

Puolitutuille tuppautujille voisin sanoa, että "ei, minulla tai neuvolantädillä ei ole vastausta siihen miksi lapsi ei ole vielä syntynyt." ja "ei, se ei ole minun vikani jos lapsi ei halua tulla tähän maailmaan.". Kummia nuo ihmiset, kyselevät ihan päättömiä.

Mieheni ilahdutti minua eilen sanomalla, että olen hyvä äiti jo nyt, kun lapsemme kokee kohtuni näin mukavaksi ja turvalliseksi asuinympäristöksi. Piristi eilistä kökköiltaa.

torstai 5. toukokuuta 2011

Ei vielä mitään.

Jos ei iltaan mennessä ala tapahtumaan, niin joutaa ne kolme ässää romukoppaan. Yöllä oli pari taas hiukkasen entistä kipeämpää ja kokonaisvaltaisempaa supparia, mutta ihanhan nuo hampaattomia olivat edelleen ja vain satunnaisia yöunen häiritsijöitä. Mutta ollaan nyt iloisia niistä, kyllä kai nekin kuljettavat minua lähemmäs h-hetkeä. Tänään lähden kylälle sivistyksen pariin neuvoloinnin ja puutarhavisiitin merkeissä. Olenkin ollut taas turhan monta päivää yksin kotona.

keskiviikko 4. toukokuuta 2011

Myytinmurtajat.

No nyt on sitten koitettu, josko kolmen ässän konstista olisi jotain hyötyä. Viiden tunnin sisällä imuroin koko huushollin (120neliöä) ja siivoilin muutenkin, lämmittelin miekkosen kanssa ja kylpeä ropsautin ihan miehekkäästi. Lähiaikoina siis nähdään, että onko kolmen ässän konstista mitään apua. Jos ei ole, niin seuraava ässän ehdottaja voi kokeilla konstejaan ihan itse.

Hyviä unia!

Nyt on virtaa. Toissapäivänä torkuin päiväunia useampaankin otteeseen, mutta yön nukuin todella huonosti supistuksien kanssa. Eilen nukuin päiväseltään pariinkiin otteeseen yhteensä tunteja ja kaupanpäällisiksi vetelin vielä viime yön suht sikeää unta. Heräsin kyllä jo ennen viittä, joka johtunee eilisistä päiväunista. Luulen kyllä, että olen taas jo ennen puoltapäivää lepoasennossa, mutta silloin pitää nukkua kun nukuttaa - nyt kun siihen on vielä tilaisuus.

Eilen supisteli oikeastaan koko päivän melko kivuttomasti. Välillä suppareitten kipu oli samaa tasoa kuin menkkakipu -joka minun kohdallani ei ikinä ole ollut kovin paha- ja välillä sitten tuli vain napakoita harkkareita. Yön sainkin nukkua rauhassa supistusten osalta, mutta tälle aamulle on jo ensimmäinen bongattu ja se olikin kivuliaampi kuin yksikään tähän asti tulleista. Joko nyt, joko nyt?

Hauska huomata miten moni ihminen odottaa h-hetkeä ohellani. Päivän mittaan saan usein kuulla/lukea kysymyksen "joko nyt?" tai ainakin vihjailuja siitä, että olisi jo aika alkaa lähteä synnyttämään. Tuleva täti on ehkä kärsimättömin kaikista; joskin muistan kuinka melko tarkkaan kaksi vuotta sitten pommitin häntä itse samalla kysymyksellä, kun hän oli esikoisensa odotuksen loppusuoralla. Meitä sisaruksia on vain me kaksi ja olemme aina tulleet juttuun - toki joskus, kun olimme eri ikäryhmässä (esim. minä lapsi, hän teini tai minä teini, hän jo nuori aikuinen) tuli torailtuakin, ei tosin pahasti silloinkaan. Sen jälkeen kun molemmat kasvoivat aikuisiksi, löysivät sekä itseään, että toisiaan miellyttävät puolisot ja elämäntilanteet tulivat muutenkin melko samanlaisiksi emme oikeastaan ole varmaan edes kunnolla kinanneet. Tällaisesta sisaruussuhteesta juontanee juurensa tämä molemminpuolinen takapiruna toimiminen elämän koukeroissa. Olet tärkeä <3

No siinäpä tuli taas aikamoinen rönsy kirjoitelmaan. Ajatuksen alkupää hävisi ja aihe vaihtui tyylikkäästi kesken kappaleen, mutta minkäs teet. Tämä sama rönsyily-efekti esiintyy myös keskustellessani, lienee sukuvika.

Pää meni tyhjäksi, joten taidan aloittaa päivän askareet - ehdimpähän tekemään edes jotain ennen kuin koittaa niitten ensimmäisten päivätorkkujen aika.

tiistai 3. toukokuuta 2011

Ei sittenkään.

Viime yönä olin lähdöstä jo varma. Alkuillasta alkoi napakat harjoitussupistukset, jotka pikkuhiljaa muuttuivat menkkamaiseksi jomotukseksi selkään ja vatsaan. En saanut yöllä nukuttua kunnolla ja sitten jos sainkin niin heräsin supistukseen tai pissitykseen. Ei tullut lähtöä ja nyt on sitten vain huonosti nukuttu yö takana. Tosin tapahtui minulle jotain, nivuset ovat kipeät taas pitkästä aikaa ja tällä kertaa tuolta syvältä. Siis tuntuu, että koskee alapäähän seisoessa/kävellessä; eli taitaa alkaa edes jotain edistystä tulemaan. Katsellaan nyt sitten mitä päivä tuo tullessaan vai meneekö ensi yö samoissa merkeissä vai oliko tämä nyt sitten tässä vähäksi aikaa. Onko kukaan huomannut, että pissa haisisi voimakkaammalle synnytyksen lähestyessä? Joko olen luulosairas tai juon liian vähän (taas), mutta minusta pissani haju on aika täräkkä ollut eilisestä asti.

Viime yönä valvoessani minulla oli aikaa miettiä elämääni ja tulevaa todella suurta muutosta. Eilen jutustelimme mieheni ja erään kaverimme kanssa siitä, kun ihmiset alkavat tekemään lapsia siksi, että sellainen varmaan olisi kiva. Ei tunneta kumppania kunnolla, ei olla biletetty kylliksi, ei oikeastaan edes tiedetä elämästä vielä mitään, mutta lapsi olisi kiva. En viittaa tällä kirjoituksellani ikään; tunnen kypsiä nuorempia ja epäkypsiä vanhempia, joten tämä koskee vain ihan yleisesti ihmisiä, joille lapsi on hetken aikaa hieno esiteltävä, statussymboli, jonka hoidosta ja tarpeista ei sitten kuitenkaan edes loppupelissään olla kiinnostuneita. Minulla nousi verenpaineet eilisen keskustelun aikana. Ihmiset, jotka tekevät lapsen hätiköidysti pitäisi pakottaa myöskin pitämään siitä huolta - surullisen usein vain käy niin, että sitten sitä huidellaan missä sattuu ja lapsi on aina hoidossa. Jotkut alkavat elämään menetettyä nuoruuttaan, toiset vain haluavat elää itselleen; mutta miksi tätä ei ole mietitty ennen lapsen tekoa?

Itse täytän 25. Olen valmis rauhoittumaan, oikeastaan kohtalo toi minut tähän pisteeseen, enkä valita yhtään. Olen ehtinyt bailaamaan vuosia - mieheni kanssa ja ilman. Meillä on erikseen vietetty ja yhteinen hulivili-aika, joita voimme muistella nyt kun rauhoitumme perhe-elämään. Elämä muuttuu perhe- ja kotikeskeiseksi. Käydään töissä ja eletään perheenä - niinhän sen kuuluu mennä. Ei elämä tähän missään nimessä lopu, riemu revitään irti vain erilaisista asioista kuin ennen. Totta kai elämä muuttuu arkisemmaksi ja aikuisemmaksi, mutta niinhän sen kuuluukin; jotkut eivät tunnu tätä asiaa käsittävän millään. Jos tuntuu, että perhe-elämä on tylsää, niin pitää keksiä virikkeitä, ei lähteä etsimään kadonnutta nuoruuttaan. Totta kai pitää olla omaakin aikaa ja joskus käydä viihtymässä, säilyttää itseytensä ja olla välillä oman navankin ajattelija, mutta pääosassa on PERHE ja VASTUU.

Siinä oli tiistai-aamulle melkoinen epistola. Voinen myös lisätä eilisiltaisiin oireisiin hirmuisen kärttyisyyden, joka tuntuu jatkuvan myös tähän aamuun; tällaisten asioiden mielessään pyörittely alkaa vaan kärtystyttämään enemmän. Onneksi olen yksin kotona keskellä metsää, empähän sano kellekkään pahasti.

maanantai 2. toukokuuta 2011

Älä luota sähkömieheen.

Miehen työpaikan sähkömies oli todennut miehelle eilen minut nähtyään, että "jaa, meinasitte ens yönä lähtee synnyttämään.." - ei lähdetty. Tosin en kehu omia etiäisiäni yhtään sen enempää; minulla oli todella pysäyttävä tunne 2.5 kohdalla useasti kalenteria tarkastellessani. Eihän tämä päivä toki ohi vielä ole, mutta ei minusta ainakaan millekkään tunnu. Ajattelin ottaa aamupäivätorkut, kun unettaa valtavasti hyvistä yöunista huolimatta. Sen jälkeen luvassa on päivän kuntoiluannos sauvaköpöttelyn muodossa. Josko vaikka sen voimalla saisinkin jotain tuntemuksia tällekkin päivälle.

sunnuntai 1. toukokuuta 2011

Uusi päivä, sama vatsa.

Nyt on vaputettu kaksi päivää niin antaumuksella miten nyt tässä tilassa enää viitsii. Eilisen päivän vietimme kotona tuttavaperheen kanssa mukavissa merkeissä; höpötystä, naurua, grillailua, synnytyksen joudutusyrityksiä, pihasuunnittelua. Päivä oli kovin mukava, kun yleisellä tasolla sosiaalinen elämä on kutistunut siihen, että vastailen puheluihin, viesteihin ja FB-kysymyksiin "ei ole vielä syntynyt, ilmoitan sitten". Kiitos käynnistä!

Kiekko-ottelun jälkeen koitin venytellä ja virutella nivusiani sekä lantiotani ihmeen toivossa. Kävin myös kylpeä ropsauttamassa ihan kahden löylykiulullisen verran vettä. Lähtipähän ainakin nesteet liikkeelle; mikään muu ei sitten lähtenytkään. Jokusen kerran minua supisti päivän mittaan ja välillä nappasi kipeästikkin alavatsasta/alapäästä, mutta ei vielä mitään hälyttäviä tapahtumia saatu aikaan.

Viime yön kieriskelin hikilammikossa (taisi nesteet siis irrota ihan kunnolla) ja heräsin aamulla vähän viiden jälkeen. Valuin sohvalle katselemaan jotain tosi itkettävää elokuvaa ja vetelehdin vain tokkuraisena. Koko aamu oli aivan järjetöntä puhinaa - ei suinkaan masukin, vaan kylkikivun takia. Olen ilmeisesti saanut todella pahan fasettilukon selkääni, joka nyt sitten kipuilee hermojen kautta kylkiluitten välissä oikean rinnan alla ja tuntuu vain muuttuvan pahemmaksi päivä päivältä. Hengittäminen, käden liikuttaminen, ojentelu, venyttely, kantaminen, yskiminen nauraminen eli ihan mikä vaan aiheuttaa piston rintaan. Lisäpontta kivulle luultavasti antaa jos lapsi painaa jotain hermoa kohdussa kölliessään. On koitettu venyttelyä, kylmä- ja kuumageeliä, golfpalloa selän ja seinän välissä, hierontaa, lepoa ja rasitusta. Jos en vielä huomennakaan saa edes takamustani pyyhittyä kunnolla, niin taidan pyytää lääkäriltä A) kipupiikin tai B) ajan fysioterapeutille - enhän minä kykene synnyttämään jos en kärsi edes hengittää.

Kävimme heittämässä reippaan sadan kilometrin vappuajelun, kun tänään on ollut Mooseksen kanssa melko helppo päivä. Pakkasimme kyytiin kyllä varalta sairaalakassin jos joudumme matkalla suuntaamaan KYS:lle, mutta turhaanhan nuo mukana olivat. Parempi olisi ehkä ollut jättää kapssäkit kotiin, olisi taatusti päästy synnyttämään.

Mooses möyrii vielä minkä mahtuu ja kiristelee vatsanahkaani. Hikka on pari kertaa päivässä ja bileet kahdesti tai kolmesti päivässä. Rakastan lapsukaistamme joka hetki enemmän ja toisaalta totta kai soisin hänen pysyvän piilossaan niin kauan kuin itse parhaaksi näkee, mutta toisaalta joka ikinen päivä kaikessa odotuksessaan on piinaavan pitkä. Toisaalta kuitenkin mietin, että olenko sitten valmis, kun hän päättää syntyä. Ei kai kukaan sillä hetkellä valmis ole ainakaan esikoisen kohdalla - eiköhän kasvaminen tapahdu tilanteiden mukana, siihen luotan.