Nyt olen iloinen. Mooseskaan ei vihlo vatsaan enää niin paljoa. Irtisanouduin työstäni ja lopetin sitä myöten stressaamisen. Olin viimeiset viikot niin hermona töissä, että pelkäsin jo keskenmenoa. Vatsaan vihloi välillä melko rajustikkin, jos oli todella huono päivä. Onneksi oli voimaa ja uskallusta ottaa harppaus tuntemattomaan, jopa ehkä vähän tyhjän päälle. Tästä lähden uuteen nousuun ja uuteen kivaan työpaikkaan, jota en kylläkään ole vielä löytänyt. Olen kuitenkin onneni huipulla. Ja äippäri alkaa kuitenkin jo maaliskuun lopussa, joten eihän tässä pitkään tarvitse miettiä.
Pikkuisella lienee kaikki reilassa, kun ei ole mitään normaalista poikkeavaa tapahtunut. Välillä vihloo ja päivittäin oksettaa. Väsymys on valtaisa, tai ei enää niin valtaisa kuin viikko sitten. Ehkäpä tämä helpottaa kohta. Tänään on kuitenkin jo rv 10+6 ja eikös vaivojen pitäisi toisen kolmanneksen alussa helpottaa? Tai ainakin yleensä, ei kaiketi kaikilla. Toivotaan, että minä kuulun näihin helpottujiin.
Niskaturvokeultra on 18.10, eli puolentoista viikon päästä. Sitten nähdään lopultakin ihan pienen ihmisen näköinen ihme. Edellisessä ultrassa Mooses oli vielä mallia katkarapu. Odotan ultraa innolla ja haluaisin soittaa KYS:lle ja hoputtaa vähäsen. Kromosomipoikkeavuuspelolle en ole antanut tilaa, siellä se sitten selviää, että onko kaikki hyvin.
En ole viimeiseen pariin viikkoon juuri edes muistanut olevani raskaana, joten tännekkään ei juuri ole ilmaantunut tekstiä. Ehkä olen kaiken stressin keskellä halunnut sulkea asian pois mielestäni, etten ainakaan revi siitä lisästressiä. Nyt olen alkanut taas ajattelemaan enemmän raskautta ja hoivailemaan vielä kasvamatonta masuani.
Olen miettinyt paljon, että miten pärjäämme lapsen kanssa ja tuleeko meistä hyvät vanhemmat. Joka kerta päädyn siihen tulokseen, että kyllä vanhemmuuteen kasvaa jo raskauden mukana ja lapsen mukana sitten viimeistään. Vaistojen ja järjen matkassa päässee pitkälle ja onhan meillä toki suvut puolillaan vanhempia, jotka varmasti osaavat auttaa jos nyt tulee ihan mahdoton tenkkapoo vastaan.
Olen nyt hoitamassa kummitytärtä, joka on kuumeillut alkuviikon. Toivottavasti tänään alkaa neitonen jo parantumaan. Mukava olla avuksi tärkeille ihmisille. Sisko ja lankokin näyttävät olevan mielissään vierailustani ja minullekkin tämä on mitä mainioin irtiotto normaaliin arkeen. Empähän ole kotona stressaamassa ja miettimässä tekemättömiä töitä, joiden hoitamiseen pitäisi kerätä voimia.
Odotan vatsan kasvua ihan hulluna. Tiedän sen, että viimeiset kaksi kuukautta sutkuilen ja haluan mahastani pois, mutta tahtosin silti jo pallon kasvavan. Ja tahtoisin tuntea liikkeet jo pian. Mitenkähän pysyn housuissani kaiken tämän odottamisen kanssa?
Housuista puheenollen, mulla on sitten noita äippisvaatteita tyrkyllä ja ainakin osa mennee varmasti sullekin. Siellä on esim. Tuupalta saadut yhet housut joita aloin ite pitää jo joskus marraskuussa sillon - pitääpä muistaa joskus sulle tyrkätä se pussi. Vieläkö pärjäät omilla housuillas? Henkkamaukalla oli mun mielestä ihan hyvät äitiysvaatevalikoimat, sieltä tilasin farkkuja sillon. Mut palaamme tähän... otanko jo syyslomalle sen kassin mukkaan?
VastaaPoistaVielä mennee omat, ainakin lökärit ja urheiluhousut. Sen verran on varmaan turvotusta ja lihomista tapahtunu, että farkkujen kanssa on välillä hankalaa, varsinki jos istuu pitkään.
VastaaPoistaTuoppas vaan joskus tyrkylle, esim. sillon syyslomalla. Tosin siitä viikosta nyt ei tiedä vielä minun osalta kukaan, ette mitä silloin tapahtuu. Aattelin käyä ens viikolla työkkärissä vähän kyselemässä ja jos ei näyttäs työllistävältä, nii alotan vaikka jonkun kurssin. Ja ens viikon oon varmaan puhelimen ja puhelinluettelon kanssa naimisissa, että jos vaikka töitä löytys. Tosin en sitten tiedä, että olenko heti alottamassa yhtään mitään. Vai elpaisko vaan vaikka tän kuun loppuun.