tiistai 4. tammikuuta 2011

Voi mikä sotanorsu!

Jestas sentään, mille voi peilikuva näyttää. Olen ihan VALTAVA! Viikkoja tänään kasassa 23+4 ja vatsa on pyöreä ja muhkea, reidet on pehmeät ja uhkeat, lanteet hiukkasen levinneet ja takamus selän notkouden vuoksi ulos työntyvä, joka vielä lisää kokoa. Vatsa on siis vallan hurmaava kumpare, mutta tuntuu hirveän isolle. Vatsa on kova ylhäältä asti vaikka kohtu ylettää vain napaan. Ylävatsan kovuudesta saamme kiittä herra ummetusta, joka taas joulumutustelun jälkeen liittyi iloiseen seuraani.

En riitele edelleenkään peilin kanssa juuri lainkaan, mutta huomaankin kokoni parhaiten jos pitäisi koittaa kykkiä tai kontata tai olla muuten vaan ketterä. Ei onnistu enää. Ei onnistu vatsallaan makaaminenkaan kovalla alustalla, esimerkiksi hierojan pöydällä. Ja kenkien jalkaan laitto on kanssa seisaaltaan aikamoista ähinää ja puhinaa. Olenkin helpottanut tämän hetkistä oloani sillä, että helpommaksi se ei ainakaan muutu. Saas nähdä miten suureksi ja kömpelöksi minä vielä ehdin muuttuakkaan ennen vappua.

Olen lukenut synnytyksestä ja tullut tulokseen, että en tiedä mitä ajattelen. Pakollinen "hetken" kipu, josta palkinto on mitä parhain, mutta kuitenkin taatusti hermoja raastava ja kiroilua aiheuttava kokemus. Tulin siihen tulokseen, että jos olen elämässäni törmännyt kikkeliin, josta olen koon vuoksi ajatellut ettei sitä minuun tarvitse työntää, niin miten on mahdollista pusertaa itsestään ulos joku, joka on useita kertoja tuota kyseenomaista kikkeliä suurempi. Ei mene minun laskuoppiini.

Olen myös tajunnut sen, että olen menossa synnyttämään maailmaan "ventovieraan" ihmisen, johon pitää tutustua, jota pitää osata tutustumisen lisäksi vielä hoitaakkin ja siitä pitää saada kasvatettua joku ihan järkevä otus. Ujostuttaa ja mietityttää. Voiko tomppeli poropeukalo selvitä tästä kaikesta?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti