Päätös.

Tämä blogi loppuu nyt. Ei suinkaan sulkeudu (ainakaan vielä), lukekaa pois vain jos vanhat jutut vielä kiinnostavat. Entinen ELÄMÄ.-blogi uudistuu sopivaksi paikaksi päivitellä sekä vauva-arkea, että emon tuntemuksia ja hössötyksiä. Muutos alkoi jo, mutta tapahtunee pikkuhiljaa.

Kiitos kaikilla tämän blogin lukijoille ja tervetuloa seuraamaan jatkoa tänne! :)

Synnytystä, vauvakuvia ja uuden blogin pohdintaa.

Tintti meni uinumaan maitopullon tainnuttamana, niin taidampa tässä välissä kertoilla miten se synnytys nyt sitten oikein meni.

Kuten tänne postailinkin, niin la-iltana supisteli ja päädyttiin KYS:n petiin nukkumaan särky- ja unilääkkeiden voimin, su-aamuna kotiin ja sitten iltapäivästä (n. 15.30) kävi se puolen desin lorahdus äitienpäivän kunniaksi. Sen jälkeen supistukset iskivät melko välittöminä ja voimakkaina päälle vaikka olin vetäissyt gramman Panadolia naamariin. Kävin kotona suihkussa ja kuljeskelin kaurapussi selässä. Supistukset olivat kuitenkin melko rajuja ja pitkiä, tulivatkin alle 10 minuutin välein. Ilmoitin miehelle, että nyt sitten mentiin tai päästään 9-tien varteen synnyttämään. Otimme pikalähdön; tavarat kuitenkin olivat jo lähtövalmiina (osa jopa autossa edellisen reissun jäljiltä) ja matkaa taitettavana 70km. Matkan aikana supistukset tihenivät jo 2-4 minuuttin. Hönisin synnytyslaulua ja koitin rentoutua; välillä jouduin vähän puristelemaan kauhukahvaa. KYS:llä ajoimme parkkihalliin ja kävelin ihan omin jaloin synnytysosastolle, jouduttaisimpahan vähän tätä hommaa. Synnytysosastolle saavuimme klo 18.10. Meidät vastaanotti todella mukava vanhempi kätilö, joka totesi synnytyksen olevan jo hyvässä vauhdissa ja paikkojenkin olevan 5cm auki. Pääsimme suoraan saliin.

Salissa sain peräruiskeen, jotta suoleni tyhjenisi (suosittelen lämpimästi jos yhtään synnytyksen aikainen kakkiminen huolettaa). Istuin jumppapallon päälle veivailemaan lantiota edestakaisin ja laulamaan synnytyslaulujani. Kipu oli todella hyvin siedettävää ja pysyin supistusten aikana rentona ja rauhallisena. Heitimme vain mieheni kanssa huulta aina supistusten välissä ja höpöttelimme kätilön kanssa mukavia.

Klo 20.15 olen todennut supistusten kipeytyvän ja pyytänyt saada epiduraalin. Siirryin sänkyyn pallon päältä ja sain käteeni ilokaasumaskin. Olin edelleen virkeä, hyväntuulinen ja rauhallinen. Kun aloin vetelemään ilokaasua, niin olo senkus parani; kivut lähes poistuivat ja olin todella hilpeä, jopa humalainen. Tipan kaitto käteen ei mennyt ihan niinkuin elokuvissa, koska minun suonieni todettiin karkailevan piikin alta. Käteni ovatkin aika mustelmaiset kaikista kanyylin laittoyrityksistä. Epiduraali sen sijaan saatiin laitettua ilman mitään ongelmia ja klo 21.15 olenkin jo ollut täysin kivuton. Muutenkin mieleni oli avoin ja rauhallinen, jopa vitsikäs. Ainoa häiritsevä tekijä tuossa vaiheessa taisi olla vimmattu tärinä johtuen ilokaasusta ja lihasten tekemästä työstä. Sitä jatkuikin varmaan koko synnytyksen loppuun asti.

21.30 Sain oksitosiinin tukemaan supistuksia, että homma ei hidastuisi. Tässä vaiheessa kaikki oli hyvin ja lapsen sydänäänetkin kohdallaan. Vuoroon vaihtui jo edellisenä iltana tutuksi tullut nuori kätilö, jonka kanssa meillä meni kaikki todella hyvin yksiin (ei sillä, että siinä vanhemmassakaan mitään vikaa olisi ollut).

21.46 tulee sydänäänilasku ja sydänäänet muuttuvat nauhamaiseksi. Lapsen päähän laitetaan sydänääniseuranta-laite. Tulee uusi, pahempi lasku, jonka seurauksena minut käsketään kontalleen, huoneeseen tulee useita ihmisiä, lasta työnnetään taaksepäin jos kysymys on vaikka napanuoran kietoutumisesta kaulaan. Tässä vaiheessa minulle laitettiin katetri ja otettiin verikokeet. Sydänäänet korjaantuvat, kun kätilö saa työnnettyä lasta vähän taaksepäin. Oksitosiini laitetaan kiinni.

22.50 - Tässä välissä kaikki olikin taas hyvin, mutta varmuuden varalta kävimme kätilön kanssa läpi asiat mahdollisen sektion varalta. Tässä välissä olin kaiketi jotain 7-9 cm auki ja kätilö avasi minua lisää supistusten aikana pyörittelemällä kohdunsuuta. Puhuimme mukavia ja sekavia. Viimeisin puheenaihe mitä kunnolla muistan on Dannyn suuruus ja Mika Myllylän todella pieni persaus (näistä ei kuulema ennen ole tuossa vaiheessa synnytystä juteltu). Epiduraalia pienennetään ja oksitosiini laitetaan taas päälle.

23.50 - Annan kipunumeron 2 (asteikko 1-10, 1 ei koske, 10 koskee ihan saamaristi) ja olen hyväntuulinen ja rento. 00.05 - Ponnistuttaa jo hiukkasen, muttei kuitenkaan vielä mahdottomasti. 00.40 - Paikat täysin auki, saan ponnistaa tarpeen mukaan. Katetri poistetaan. Nauhamaisten sydänäänien vuoksi ei voida jäädä odottamaan, että lapsi laskeutuisi synnytyskanavaan vaan saan luvan ponnistaa. Ponnistan voimieni pohjasta, mutta tunnen itsekkin ettei mitään tapahdu. Turhauttavaa. Sydänäänikäyrässä laskuja selällään ponnistaessa, ponnistan oikealla kyljellä; tuloksetta. Lapsi ei laskeudu lainkaan, päässä tuntuu pahkaa tarjoutuvassa osassa.

00.54 - Paikalle saapuu lääkäri ja liuta muita hoitohenkilökunnan jäseniä. Ultralla katsotaan, että lapsi on avonaisessa otsatarjonnassa (nenä minun vatsaa kohti, pää taakse taivutettuna). 01.00 - Kiireellisen sektion päätös, lapsi ei voi mahtua ulos mitenkään tässä asennossa. Kestokatetri, oksitosiini kiinni. G-penil (penisilliini? kipulääke?) tippumaan ja suun kautta antibioottia. Sektiosaliin siirtymisen jälkeen sydänäänet jäävät supistusten välissä 90-100 roikkumaan. Ponnistuttaa todella kovaa, mutta pakko keskittyä siihen etten vain ponnista ja saa vahinkoa aikaan. Puudutusta ei saada laitettua selkään joten minut nukutetaan. Olin edelleen rauhallinen ja rento. Luotin itseni ja lapsen henkilökunnan käsiin luottavaisin mielin. Viimeinen muistikuva sektiosalista on lääkärin sanoma "Leikkaan pystyviillon, että saadaan lapsi ulos nopeammin" ja kasvoille ilmaantuva maski, josta hengitän kitkerää kaasua. 01.26 - Leikataan kirkkaasta lapsivedestä ulos tyttövauva, joka viedään lastenlääkärin tarkasteltavaksi.

Lapsen pisteet 9. Hän oli kakkinut reippaasti kätilön syliin ja hissin lattialle. Tyttönen pääsi isin syliin ja pyllypesuille minun maatessa heräämössä.

Minä heräilin heräämössä joskus aamuyöstä sekavana, mutta rauhallisena. Mielessäni ei missään vaiheessa pilkahtanut ajatus, että jotain pahaa olisi tapahtunut ja oikeassa olin. Heräämön täti kertoi lapsen olevan poika, ihmettelin sitä kovin. Kätilö kävi ehkä tunnin päästä kertoi lapsen olevan tyttö, ihmettelin taas. Kysyin syntymäajan ja onko lapsi päässyt isänsä luo. Torkuin ja kuulin unen läpi jotain puhetta matalasta verenpaineesta. Ehkä kuuden aikaan mieheni tulee toisen kätilön kanssa hakemaan minua osastolle. Saan nähdä siellä pienokaiseni; olen onnellinen vaikkakin nukutuksesta vieläkin sekaisin. Verenpaineet olivat jotain 90/50, pulssi 110-120, hemoglobiini 95. Leikkauksessa oli tullut verenhukkaa 900ml kohdun leikkauksen repeämän vuoksi. Kuitenkin kuulema palaudun normaaliksi.

Maanantai-päivän lähinnä tuijotin seinää nollat taulussa ja torkuin. Illalla saatiin perhehuone. Minä pääsin pesulle, siis märillä pyyhkeillä suoritettavalle. Omat jalkani eivät toimineet, kiitos epiduraalin. Kestokatetri oli paikallaan ehkä tiistaihin tai keskiviikkoon saakka. Epiduraali pienemmällä annokselle ehkä keskiviikkoon. Toivuin särkylääkkeiden voimin. Mies hoiti lapsen enimmät tarpeet, minä lepäsin ja opettelin imettämään. Meitä katsomassa kävi leikannut lääkäri ja molemmat synnytystä hoitaneet kätilöt. Kävimme läpi synnytyksen ja leikkauksen tapahtumat.

Kaikesta huolimatta minulle ei jäänyt mitään hampaankoloon ja voisinkin lähteä uudestaan synnyttämään heti, kun toivun sektiosta kunnolla. En missään vaiheessa ole edes tajunnut säikähtää, vaan tunsin jossain sisälläni olevani ihan turvassa. Olin iloinen ja virkeä koko toimituksen ajan. En panikoinut ja luotin henkilökuntaan täysin; eihän minun paniikkini olisi mitään muuta kuin vienyt yhden henkilön ajan rauhoitteluun. Pääosin muistan kaiken, mutta hetket jolloin väkeä oli enemmän ovat aika puuroa. Olen hyvällä mielellä ja tällä ilahdutin myös hoitohenkilökuntaa. Kuulema asenteeni oli hyvä ja toimintani oikeaa. Kiitos KYS:n henkilökunta ja nimenomaan tämä loistava tiimi, joka hoiti lapsen ulos vilkkaasti ja kunnossa!

Äitienpäivämaha KYS:llä nukutun yön jälkeen. 41+2.

Neitinen puolen tunnin ikäisenä. Otsassa näkyy "panta", siitä kohti oltiin jumissa.

Kaksi päivää vanha ja tuikea tuijotus.

Kotona neljän päivän ikäisenä.

Unta kuulaan. Ikää viikko.

En tosiaan tiedä, miten blogin nyt käy. Ainakin suunnitelmissa on tulostaa tämän blogin sisältö paperille; pysyypähän päiväkirja tallessa. En tiedä jatkanko enää kirjoittamista ainakaan kovin usein - jos jatkan, niin en ainakaan tässä blogissa vaan perustan uuden, mahdollisesti vähän pienemmälle piirille. ELÄMÄ.-blogini jää ainakin käyttöön, voisinhan siitäkin muokata ajankohtaisemman. Saas nyt kattoo miten tässä käy, ilmoittelen kyllä tänne sitten. Kiitos kaikille tätä blogia seuranneille ja odotuksessamme mukana olleille!

Kotiolot.

Iso KIITOS kaikille onnitteluista! :)

Kotona ollaan, oltu jo torstaista asti. Pää on pyörällä ja tuntuu, ettei oikein mitään muuta ehdi/malta tehdä kuin vauvajuttuja - ja jos hetken malttaisikin, niin johan kuuluu älähdys. Onneksi mies on osoittanut olevansa ehkä maailman paras ja huolehtivin isä ja kun jäi isyyslomalle heti synnytykseltä, niin on myös koko ajan paikalla. Tyttö välillä oikein erikseen pyytää isäänsä; spesiaalisuhde kehittyi sillä aikaa, kun mamma makasi vielä nukutuksesta heräämässä.

Pää on tosiaan pyörällä, ei niinkään väsymyksestä, vaan särkylääkkeistä ja alle satasen viuhtovasta hempparista. En ole kovin kipeä, -vaikkakin vatsa on aristava ja kumma, erityisesti kylkeä kääntäessä- mutta pitää ottaa rauhassa etten kipeäksi muuttuisikaan. Syön särkylääkkeitä kolme kertaa päivässä, lisärautaa ja piikitän fragminea iltasin (veritulpan esto), suihkuttelen haavaa ja annan sille ilmakylpyjä. Tiistaina tulee terkkari käymään kotikäynnillä ja poistaa tikit samalla reissulla.

Saatiin tämmöinen ainakin vielä yönsä hyvin nukkuva yksilö. Pari-kolme syöttöä yössä joitten jälkeen tyttö taintuu samantien uudestaan unille. Aamulla ja illalla on viserrystunnit, kun seurustellaan kovasti ja päivä oikestaan nukutaan. Syömässä ollaan päivisin vielä vähän miten saattuu, lapsentahtisesti siis. Maitoni ei ihan riitä ravitsemaan tyttöä kokonaan, joten annamme korviketta lisänä tarpeen tullen. Luonteeltaan tyttö tuntuisi tyytyväiseltä, mutta kovalta komentajalta - äitiinsä tullut.

Tässä tällainen pikapostaus kuulumisista. Kirjoittelen joskus myöhemmin tarkemmin synnytyksestä ja muusta, laittelen kuvaakin. Nyt pitää lähteä nappaamaan suuhun jotain, ennen kuin tyttönen herää uneltaan.

Ihme.

Meille syntyi viime yönä klo 01.26 kiireellisellä sektiolla suloinen tyttövauva. Painoa tytöllä oli syntyessään melkoiset 4385g. Koko perhe voi hyvin vaikka oma olo onkin lähinnä pahasti piesty ja lapsukainen ei halua oikein syödä ja puklailee reilusti kaiken juomansa lapsiveden vuoksi. Päivä kerrallaan kohti mukavaa yhteiseloa. Pääosin elo on kuitenkin ihanaa jo nyt, vaikken lasta juurikaan kärsi edes sylitellä. Saimme KYS:ltä perhehuoneen jossa voimme jo alkaa koko perheen voimin rakentamaan eloamme kohdalleen.

Äideille.

Hyvää äitienpäivää kaikille oleville ja odottaville äideille! Olette mahtavia!


P.S. Joko kuitenkin tänään tapahtuisi jotain? Jotain holahti housuun puolen desin verran; käskivät tarkkailla tilannetta ja lähteä ajamaan takaisin Kuopioon jos tullaan siihen tulokseen, että holahdus oli lapsivettä.

41+1 ja KYS:lle johtava unenpuute.

Niinhän siinä sitten eilen kävi, että supistukset muuttuivat päivän mittaan kovemmiksi ja kipeämmiksi, lakkasivat välillä ja palasivat taas uudestaan kovempina. Vaati jo aikamoista keskittymistä ottaa aina 8 minuutin välein uutta supistuskipua vastaan varsinkin, kun oikeastaan koko viikon unet on menneet aika harakoille. Yhteistuumin sitten miehen kanssa päätettiin illalla, että lähdetään ainakin näytille synnärille. Varsinkin täältä 70km takaa lähtee mieluummin vaikka turhaankin, kuin synnyttää tien poskessa tai kotisaunassa. Matka meni supistellessa, mutta hyvillä mielin - ehkä olin jopa vähän ylivilkas ja levoton väsymyksen vuoksi. KYS:lle saavuttiin melko tyhjiä teitä pitkin juuri vuoron vaihtuessa iltavuorosta yövuoroon eli 21.30. Ehdin siis tapaamaan iltavuoron, yökön ja aamuvuoron - kaikki olivat todella mukavia, yökkö kuitenkin tuntui huumoriltaan olevan kanssani samalla tasolla.

Synnärillä minut kytkettiin käyrälle ja seurailtiin puolisen tuntia vauvan sydänääniä ja minun supistuksia. Supistukset olivat vielä epätasaisia ja sisätutkimuksessa selvisi, ettei paikatkaan olleet juurikaan auenneet: 1cm auki ja 2 cm kaulaa jäljellä, kaikesta tuosta supistelusta huolimatta! Saatiin vaihtoehdoiksi palata kotiin odottamaan tai nukkumaan KYS:lle lääkkeitten voimalla yön yli ja seurailemaan tilannetta. Päädyttiin jälkimmäiseen, että saisin lopultakin levättyä. Saatiin vieläpä huone, jossa mieskin voi yöpyä. Onneksi ei ollut ruuhkaa, muuten olisi jouduttu lähtemään kotiin.

Joskus iltakymmenen perästä kiskaisin naamaan 1g Panadolin ja jonkun unipillerin, joka helpottaisi nukahtamista, mutta ei turruttaisi tai sekoittaisi päätä. Myös lämpöhaudetta tarjottiin selkään. Kätilö sanoi, että jos en saisi puoleen yöhön mennessä unta, niin otettaisiin kovemmat konstit käyttöön. Aika ennen puoltayötä on hitonmoista puuroa - jotain lääketokkuraisia torkunsekaisia supistuskipuja, jota en kuitenkaan uneksi missään nimessä kutsuisi. Hälytin paikalle kätilön, joka ystävällismielisesti lämmitti geelipussit, toi toisen uninapin ja tyrkkäsi jatkuvasti jomottavaan alaselkääni aquarakkulat, joiden laittamisen aikana tuntuvan kirvelyn vuoksi purin peiton nurkkaa, ulisin kirvelytuskasta ja puristin mieheni sormia lyttyyn. Sain myös käsivarteen piikin, joka vähensi supistuksia tai ehkä oikeammin karsi seasta ne ei-niin-viralliset-ja-hyvät-supistukset ja jätti jälkeensä vain parhaan A-ryhmän supistukset. Sain unta, kai havahduin kolmisen kertaa supisteluun, kävin kolmesti(?) vessassa - aika puolenyön ja puoli seitsemän välillä kaikesta toiminnasta huolimatta oli unta ja kätilön aamulla tullessa laittamaan minua taas käyrille olin kuin eri ihminen eiliseen verrattuna. Vaikka unta tuli vähän, niin se oli varmaan sitäkin syvempää ja taitaa vastata 10 tunnin unimäärää.

Aamulla supistukset olivat edelleen vähäisiä, lapsen sykkeet hyvät ja minä hyvävointinen. Sain aamupalan huoneeseen ja aamuvuoron kätilön ja päivystävän lääkärin pikaisen vilkaisun jälkeen todettiin, että meidän on paras lähteä vielä kotiin odottamaan. Käynti ei kuitenkaan ollut kenenkään mielestä turha, koska minut saatiin taas elävien kirjoihin ja nyt ollaan tietoisia paikkojen kypsyydestä. Takaisin saatetaan päästä jo tänään eilisen paikkojen roplauksen jälkeen, mutta vielä voi mennä päiviäkin. Katsellaan kotona tilannetta rauhassa ja napsitaan Panadolia supistuskipuun (tätä en muuten ollut ollenkaan tajunnut aiemmin).

Kiitos KYS, kun sain käydä teillä nukkumassa hyvin!

Supistaa.

Olipas melkoinen eilisilta ja viime yö. Jatkuvasti napakoituvia ja kivuliaammaksi muuttuvia supistuksia, jotka juuri silloin loppuvat, kun olen jo harkitsemassa soittoa synnärille. Lantioluiden alla tuntuisi olevan jonkun puristavat peukalot ja alapäähän koskee käytännössä vähän koko ajan. Yö meni nukkumisen yrittämisessä ja supistusten välissä torkkuessa. Kohdun seutu on kipeän ja aran oloinen, kun on tehnyt niin kovasti töitä jo pitkän aikaa. Nyt aamulla sain jo melkein tunnin ajalle suppareita 10min välein, mutta taitavat olla laantumaan päin. Limatulppa tulla muljahti kokonaisuudessaan tuon tunnin supistelun seurauksena ja nyt odottelen jatkoa innolla. Joko kohta kannattaa soittaa synnärille? Joko kohta saa startata auton? Joko mahdollisesti tänään synnytän maailman esikoislapseni ja pääsen viettämään huomista äitienpäivää mahanahkan tällä puolella olevan Mooseksen kanssa?

Maha.

Maha matala 41+0.

Luoja matkassa.

Toivuin juuri järkytyksestä. Mieheni oli meinannut saada hirven konepellilleen töihin ajaessaan. Pari kilometriä enemmän tunnissa ja se olisi ollut siinä. Kauhea ajatus. Onneksi taisi olla enkeli matkaseurana.

Lisäys:

Aamuisen hirvikolarivaaran lisäksi siskoni luona oli jonkinmoinen hellapalo. Onneksi kellekkään ei sattunut mitään sielläkään.

Toivottavasti tänään ei enää tapahdu enää muuta, mutta mielessäni kummittelee lause "ei kahta ilman kolmatta". Synnyttämään en halua ainakaan lähteä tänään; tällaisenä päivänä se ei voi mennä kuin vikaan.

Limaista - ERITEVAROITUS!

Ai niin, limatulppa alkoi irtoamaan toissailtana. Parina ekana iltana rään näköisenä keltaisena klönttinä ja nyt jo veriviiruisena. Edes joku merkki siitä, että jotain tapahtuu joskus. Vaikkakin limatulpan irtoamisestahan voi kulua vielä viikkokin synnytykseen, niin onhan tämä henkisesti jo kannustavaa.

Neuvola 40+6 ja usko tulevaan.

Eilisessä eli tämän raskauden viimeisessä neuvolassa ei ilmennyt mitään uutta ja ihmeellistä. Terkka arveli, että kyllä se lapsi omin avuin maailmaan lähtee tulemaan, kun kerran maanantaista asti on supistellut. Lapsi ei kuulema ole kiinnittynyt, mutta ei se kuulema edes kaikilla kiinnity ennen synnytystä. Terkka toivotti onnea synnytykseen ja pyysi ajo-ohjeet kotiimme. Onneksi hän tietää lähellä olevan vanhan koulun, se helpotti vähän ohjeiden antamista. Neuvolan viimeiset tulokset näyttivät seuraavilta

Verenpaine 121/86
Pissa puhdas
Turvotus +
Painonmuutos +-0
Syke ja liikkeet hyvät
Raivotarjonta
Kohdunpohja 37 (yläkäyrällä mennään)

Eilen supisteli jo napakastikkin, mutta iltaa kohti meno hiipui taas ja tunteihin ei tullut yhtään supistusta. Yöllä heräsin pari kertaa erilaiseen, ehkä intensiivisempään ja pakottavampaan supistukseen ja taas kerran odottelen innolla mitä päivä tuo tullessaan - vai tuoko yhtään mitään. Ainakin vielä tuntuu, että olen jotenkin henkisesti tänään levollisempi kuin pariin päivään. Tajusin, että eihän tässä nyt jokatapauksessa ole enää jäljellä kuin tuokio; päivät kyllä tuntuvat puuduttavan pitkille ja väsymys pidentää niitä vielä entisestään. Tosin eilisen kyläpäivän aiheuttaman väsymyksen ja siitä johtuneen äksytyksen & turhautumisen jälkeen mikä vaan tuntuu levolliselta olotilalta. Vetäisinkin eilisen päikkärittömän päivän päätteeksi 10 tunnin yöunet ja tänään saan taas nukkua milloin tahdon.

Eilinen kyläpäivä oli kiva, mutta rankka napakoitten supistusten kanssa. Rankka myös henkisesti; joka paikassa vastaan tuli kummastelevia tuttuja "eikö se ole vieläkään tullut??", vaikka luulisin, että sen kyllä näkee jo päälle päin. Keski-iän ylittäneet ihmiset ovat outoja: osa heistä katselee minua kovin kiinnostuneena ja hempeästi, osa taas suorastaan pahasti, ihan kuin en saisi olla raskaana. Mitä nämä pahasti katsojat mahtavat ajatella? Eikö ihmiset saa enää nykyään tehdä lapsia? Vai olenko vastuuton tuleva äiti, kun näin loppumetreillä vielä poistun kotoani Tokmannille? Ihme sakkia, jätän omaan arvoonsa tuommoiset mulkoilijat.

Puolitutuille tuppautujille voisin sanoa, että "ei, minulla tai neuvolantädillä ei ole vastausta siihen miksi lapsi ei ole vielä syntynyt." ja "ei, se ei ole minun vikani jos lapsi ei halua tulla tähän maailmaan.". Kummia nuo ihmiset, kyselevät ihan päättömiä.

Mieheni ilahdutti minua eilen sanomalla, että olen hyvä äiti jo nyt, kun lapsemme kokee kohtuni näin mukavaksi ja turvalliseksi asuinympäristöksi. Piristi eilistä kökköiltaa.

Ei vielä mitään.

Jos ei iltaan mennessä ala tapahtumaan, niin joutaa ne kolme ässää romukoppaan. Yöllä oli pari taas hiukkasen entistä kipeämpää ja kokonaisvaltaisempaa supparia, mutta ihanhan nuo hampaattomia olivat edelleen ja vain satunnaisia yöunen häiritsijöitä. Mutta ollaan nyt iloisia niistä, kyllä kai nekin kuljettavat minua lähemmäs h-hetkeä. Tänään lähden kylälle sivistyksen pariin neuvoloinnin ja puutarhavisiitin merkeissä. Olenkin ollut taas turhan monta päivää yksin kotona.

Myytinmurtajat.

No nyt on sitten koitettu, josko kolmen ässän konstista olisi jotain hyötyä. Viiden tunnin sisällä imuroin koko huushollin (120neliöä) ja siivoilin muutenkin, lämmittelin miekkosen kanssa ja kylpeä ropsautin ihan miehekkäästi. Lähiaikoina siis nähdään, että onko kolmen ässän konstista mitään apua. Jos ei ole, niin seuraava ässän ehdottaja voi kokeilla konstejaan ihan itse.

Hyviä unia!

Nyt on virtaa. Toissapäivänä torkuin päiväunia useampaankin otteeseen, mutta yön nukuin todella huonosti supistuksien kanssa. Eilen nukuin päiväseltään pariinkiin otteeseen yhteensä tunteja ja kaupanpäällisiksi vetelin vielä viime yön suht sikeää unta. Heräsin kyllä jo ennen viittä, joka johtunee eilisistä päiväunista. Luulen kyllä, että olen taas jo ennen puoltapäivää lepoasennossa, mutta silloin pitää nukkua kun nukuttaa - nyt kun siihen on vielä tilaisuus.

Eilen supisteli oikeastaan koko päivän melko kivuttomasti. Välillä suppareitten kipu oli samaa tasoa kuin menkkakipu -joka minun kohdallani ei ikinä ole ollut kovin paha- ja välillä sitten tuli vain napakoita harkkareita. Yön sainkin nukkua rauhassa supistusten osalta, mutta tälle aamulle on jo ensimmäinen bongattu ja se olikin kivuliaampi kuin yksikään tähän asti tulleista. Joko nyt, joko nyt?

Hauska huomata miten moni ihminen odottaa h-hetkeä ohellani. Päivän mittaan saan usein kuulla/lukea kysymyksen "joko nyt?" tai ainakin vihjailuja siitä, että olisi jo aika alkaa lähteä synnyttämään. Tuleva täti on ehkä kärsimättömin kaikista; joskin muistan kuinka melko tarkkaan kaksi vuotta sitten pommitin häntä itse samalla kysymyksellä, kun hän oli esikoisensa odotuksen loppusuoralla. Meitä sisaruksia on vain me kaksi ja olemme aina tulleet juttuun - toki joskus, kun olimme eri ikäryhmässä (esim. minä lapsi, hän teini tai minä teini, hän jo nuori aikuinen) tuli torailtuakin, ei tosin pahasti silloinkaan. Sen jälkeen kun molemmat kasvoivat aikuisiksi, löysivät sekä itseään, että toisiaan miellyttävät puolisot ja elämäntilanteet tulivat muutenkin melko samanlaisiksi emme oikeastaan ole varmaan edes kunnolla kinanneet. Tällaisesta sisaruussuhteesta juontanee juurensa tämä molemminpuolinen takapiruna toimiminen elämän koukeroissa. Olet tärkeä <3

No siinäpä tuli taas aikamoinen rönsy kirjoitelmaan. Ajatuksen alkupää hävisi ja aihe vaihtui tyylikkäästi kesken kappaleen, mutta minkäs teet. Tämä sama rönsyily-efekti esiintyy myös keskustellessani, lienee sukuvika.

Pää meni tyhjäksi, joten taidan aloittaa päivän askareet - ehdimpähän tekemään edes jotain ennen kuin koittaa niitten ensimmäisten päivätorkkujen aika.

Ei sittenkään.

Viime yönä olin lähdöstä jo varma. Alkuillasta alkoi napakat harjoitussupistukset, jotka pikkuhiljaa muuttuivat menkkamaiseksi jomotukseksi selkään ja vatsaan. En saanut yöllä nukuttua kunnolla ja sitten jos sainkin niin heräsin supistukseen tai pissitykseen. Ei tullut lähtöä ja nyt on sitten vain huonosti nukuttu yö takana. Tosin tapahtui minulle jotain, nivuset ovat kipeät taas pitkästä aikaa ja tällä kertaa tuolta syvältä. Siis tuntuu, että koskee alapäähän seisoessa/kävellessä; eli taitaa alkaa edes jotain edistystä tulemaan. Katsellaan nyt sitten mitä päivä tuo tullessaan vai meneekö ensi yö samoissa merkeissä vai oliko tämä nyt sitten tässä vähäksi aikaa. Onko kukaan huomannut, että pissa haisisi voimakkaammalle synnytyksen lähestyessä? Joko olen luulosairas tai juon liian vähän (taas), mutta minusta pissani haju on aika täräkkä ollut eilisestä asti.

Viime yönä valvoessani minulla oli aikaa miettiä elämääni ja tulevaa todella suurta muutosta. Eilen jutustelimme mieheni ja erään kaverimme kanssa siitä, kun ihmiset alkavat tekemään lapsia siksi, että sellainen varmaan olisi kiva. Ei tunneta kumppania kunnolla, ei olla biletetty kylliksi, ei oikeastaan edes tiedetä elämästä vielä mitään, mutta lapsi olisi kiva. En viittaa tällä kirjoituksellani ikään; tunnen kypsiä nuorempia ja epäkypsiä vanhempia, joten tämä koskee vain ihan yleisesti ihmisiä, joille lapsi on hetken aikaa hieno esiteltävä, statussymboli, jonka hoidosta ja tarpeista ei sitten kuitenkaan edes loppupelissään olla kiinnostuneita. Minulla nousi verenpaineet eilisen keskustelun aikana. Ihmiset, jotka tekevät lapsen hätiköidysti pitäisi pakottaa myöskin pitämään siitä huolta - surullisen usein vain käy niin, että sitten sitä huidellaan missä sattuu ja lapsi on aina hoidossa. Jotkut alkavat elämään menetettyä nuoruuttaan, toiset vain haluavat elää itselleen; mutta miksi tätä ei ole mietitty ennen lapsen tekoa?

Itse täytän 25. Olen valmis rauhoittumaan, oikeastaan kohtalo toi minut tähän pisteeseen, enkä valita yhtään. Olen ehtinyt bailaamaan vuosia - mieheni kanssa ja ilman. Meillä on erikseen vietetty ja yhteinen hulivili-aika, joita voimme muistella nyt kun rauhoitumme perhe-elämään. Elämä muuttuu perhe- ja kotikeskeiseksi. Käydään töissä ja eletään perheenä - niinhän sen kuuluu mennä. Ei elämä tähän missään nimessä lopu, riemu revitään irti vain erilaisista asioista kuin ennen. Totta kai elämä muuttuu arkisemmaksi ja aikuisemmaksi, mutta niinhän sen kuuluukin; jotkut eivät tunnu tätä asiaa käsittävän millään. Jos tuntuu, että perhe-elämä on tylsää, niin pitää keksiä virikkeitä, ei lähteä etsimään kadonnutta nuoruuttaan. Totta kai pitää olla omaakin aikaa ja joskus käydä viihtymässä, säilyttää itseytensä ja olla välillä oman navankin ajattelija, mutta pääosassa on PERHE ja VASTUU.

Siinä oli tiistai-aamulle melkoinen epistola. Voinen myös lisätä eilisiltaisiin oireisiin hirmuisen kärttyisyyden, joka tuntuu jatkuvan myös tähän aamuun; tällaisten asioiden mielessään pyörittely alkaa vaan kärtystyttämään enemmän. Onneksi olen yksin kotona keskellä metsää, empähän sano kellekkään pahasti.

Älä luota sähkömieheen.

Miehen työpaikan sähkömies oli todennut miehelle eilen minut nähtyään, että "jaa, meinasitte ens yönä lähtee synnyttämään.." - ei lähdetty. Tosin en kehu omia etiäisiäni yhtään sen enempää; minulla oli todella pysäyttävä tunne 2.5 kohdalla useasti kalenteria tarkastellessani. Eihän tämä päivä toki ohi vielä ole, mutta ei minusta ainakaan millekkään tunnu. Ajattelin ottaa aamupäivätorkut, kun unettaa valtavasti hyvistä yöunista huolimatta. Sen jälkeen luvassa on päivän kuntoiluannos sauvaköpöttelyn muodossa. Josko vaikka sen voimalla saisinkin jotain tuntemuksia tällekkin päivälle.

Uusi päivä, sama vatsa.

Nyt on vaputettu kaksi päivää niin antaumuksella miten nyt tässä tilassa enää viitsii. Eilisen päivän vietimme kotona tuttavaperheen kanssa mukavissa merkeissä; höpötystä, naurua, grillailua, synnytyksen joudutusyrityksiä, pihasuunnittelua. Päivä oli kovin mukava, kun yleisellä tasolla sosiaalinen elämä on kutistunut siihen, että vastailen puheluihin, viesteihin ja FB-kysymyksiin "ei ole vielä syntynyt, ilmoitan sitten". Kiitos käynnistä!

Kiekko-ottelun jälkeen koitin venytellä ja virutella nivusiani sekä lantiotani ihmeen toivossa. Kävin myös kylpeä ropsauttamassa ihan kahden löylykiulullisen verran vettä. Lähtipähän ainakin nesteet liikkeelle; mikään muu ei sitten lähtenytkään. Jokusen kerran minua supisti päivän mittaan ja välillä nappasi kipeästikkin alavatsasta/alapäästä, mutta ei vielä mitään hälyttäviä tapahtumia saatu aikaan.

Viime yön kieriskelin hikilammikossa (taisi nesteet siis irrota ihan kunnolla) ja heräsin aamulla vähän viiden jälkeen. Valuin sohvalle katselemaan jotain tosi itkettävää elokuvaa ja vetelehdin vain tokkuraisena. Koko aamu oli aivan järjetöntä puhinaa - ei suinkaan masukin, vaan kylkikivun takia. Olen ilmeisesti saanut todella pahan fasettilukon selkääni, joka nyt sitten kipuilee hermojen kautta kylkiluitten välissä oikean rinnan alla ja tuntuu vain muuttuvan pahemmaksi päivä päivältä. Hengittäminen, käden liikuttaminen, ojentelu, venyttely, kantaminen, yskiminen nauraminen eli ihan mikä vaan aiheuttaa piston rintaan. Lisäpontta kivulle luultavasti antaa jos lapsi painaa jotain hermoa kohdussa kölliessään. On koitettu venyttelyä, kylmä- ja kuumageeliä, golfpalloa selän ja seinän välissä, hierontaa, lepoa ja rasitusta. Jos en vielä huomennakaan saa edes takamustani pyyhittyä kunnolla, niin taidan pyytää lääkäriltä A) kipupiikin tai B) ajan fysioterapeutille - enhän minä kykene synnyttämään jos en kärsi edes hengittää.

Kävimme heittämässä reippaan sadan kilometrin vappuajelun, kun tänään on ollut Mooseksen kanssa melko helppo päivä. Pakkasimme kyytiin kyllä varalta sairaalakassin jos joudumme matkalla suuntaamaan KYS:lle, mutta turhaanhan nuo mukana olivat. Parempi olisi ehkä ollut jättää kapssäkit kotiin, olisi taatusti päästy synnyttämään.

Mooses möyrii vielä minkä mahtuu ja kiristelee vatsanahkaani. Hikka on pari kertaa päivässä ja bileet kahdesti tai kolmesti päivässä. Rakastan lapsukaistamme joka hetki enemmän ja toisaalta totta kai soisin hänen pysyvän piilossaan niin kauan kuin itse parhaaksi näkee, mutta toisaalta joka ikinen päivä kaikessa odotuksessaan on piinaavan pitkä. Toisaalta kuitenkin mietin, että olenko sitten valmis, kun hän päättää syntyä. Ei kai kukaan sillä hetkellä valmis ole ainakaan esikoisen kohdalla - eiköhän kasvaminen tapahdu tilanteiden mukana, siihen luotan.

Psykologiaa.

Eilisen lasketun ajan vaikutus olotilaani oli jonkinmoinen. Jomotti selkää, vatsa kireili, nivuset tuntuivat leviävän entisestään, ruoansulatus oli sekaisin. Tänä aamuna oireista ei ole jäljellä mitään. Oliko kaikki vain lasketun ajan aiheuttamaa alitajuista itsensä huijaamista?

Koetin eilen evästää miestäni synnytyksen varalle sen suhteen, että mitä minulle voi kannattaa tehdä jos menen ihan tolkuttomaksi ja menetän otteen koko tilanteesta. Vaikea vain evästää miestä, kun ei itsekkään osaa edes kuvitella minkälainen koitos on edessä fyysiseltä tai henkiseltä puolelta. Tulin kuitenkin siihen tulokseen, että kommunikaatiolla, tiimityöllä ja luottamuksella päästään jo melko pitkälle. Mieheni olisi nyt vain luotettava myös itseensä ettei sitten ala siellä suotta empimään ja epäilemään ettei osaa olla avuksi.

Tänään voisi olla paikallaan pieni puutarhashoppailu. En tiedä miten innokas olen istumaan Kuopioon asti autossa, mutta sormeni syyhyävät Kodin Terralle niin kovaa, että en taida voida hillitä itseäni. Pitää varata sairaalakassi mukaan, jos vaikka jäätäisiin sille reissullemme. Voisin koettaa joskus päivitellä puutarhajuttuja tuonne normiblogini puolelle. Tervetuloa vaan sitäkin lukemaan; siellä tapahtuu nykyään melko harvakseltaan ja asiat koskevat joskus henkisen puolen hommia, joskus arkipuuhia, joskus harrasteita - eli kyseessä on mamman ihan oma blogi.

Nyt aion iskeä hammakseni anopin leipomaan munkkirinkilään ja aamukahvikuppiin, haaveilla puutarhoista ja iltagrillailuista. Hyvää vappua kaikille!

Pupu tuli tiensä päähän.

THE DAY on täällä. Raskauslaskurin pikku-pupu on kulkenut tiensä loppuun ja laskuri kertoo, että tänään on raskausviikko 40+0. Luultavasti tästä syystä viime yö tuntui jotenkin normaalia pidemmälle. Nukuin kyllä mainiosti, mutta luulen alitajuisesti odottaneeni jotain tapahtuvan. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut; ei supistuksia, ei lapsivesiä, ei limatulppaa. Enhän toki voi tietää mitä päivä tuo vielä tullessaan, mutta nyt ensisijaisesti ajattelin varautua ruokakauppareissuun, postiasioiden hoitoon ja ehkä puutarhareissuunkin. Huomenna kuumennamme vappuaaton kunniaksi grilliä holittomasti (tai ehkä miehelle voin yhden suoda) ja pohdimme myös, että olisiko hyvä päivä käydä pyörähtämässä Kodin Terrassa vähän massiivisemmilla puutarhaostoksilla.

Elämä siis jatkuu normaalisti vaikka laskettu aika lirvahtaisikin sivu suun - olenhan varautunut siihen, että takaraja on 15.5. Tuo päivä olisikin hyvä synnytyspäivä. Kyseessä on kaatuneitten muistopäivä, joka sopisi kaltaiselleni kömpelölle ranteensa venäyttejälle kuin nenä päähän ja lisäksi kihlasormuksiimme on kaiverrettu kyseinen päivämäärä vuonna 2008. Jos esikoislapsi syntyisi kihlauksen vuosipäivänä, niin haluaisin ehdottomasti saman päivämäärän myös joskus tulevaan vihkisormukseeni.

Miten ihana herätä!

Löysin ratkaisun jokaöiseen nivuskipupulmaani n. 30-40 cm päästä nukkumapaikastani. Meillä on 160cm leveä sänky, yleensä mieheni nukkuu kapeasti ehkä 50cm levyisellä kaistaleella, minä keskellä sänkyä leveästi ja kissa toisella puolellani jos sattuu sisällä olemaan. Viime yöksi hilasin runkoni sinne ns. oikealle omalle paikalleni, jopa vähän liioitellun reunaan - syy tähän oli se, että yöllisille vessareissuille lähtö on paljon helpompaa, jos voi vain kierähtää sängystä jalat edellä lattialle sen sijaan, että mönkisi selällään matona puolen sängyn poikki. Ilmeisesti sängyn keskiosa on reilusti pehmeämpi kuin reuna ja luulenkin tästä olevan minulle apua. Viime yö oli melko mainio: sain käännettyä kylkeä kivuttomasti, en edes herännyt joka kerta. Aamulla totesin, että nivusiin ei koske lainkaan ja pääsen heti noustuani kävelemään normaalisti - normaalisti siis kävelen aamuisin kuin minulla olisi pentanque-kuula jossain sisälläni. Voi mitä ihanuutta loppuraskaus tuleekaan olemaan nyt kun tämän helpotuksen keksin!

Neuvola 39+4 - Hyvä päivä!

No nyt! Sain päivämääriä; siis ihan takarajoja. Nyt ajattelen su 15.5. (rv 42+2) (kaatuneitten muistopäivä - liekkö sitten hyvä vai huono enne..?) ihan viimoisena takarajana. Viisastuin neuvolakäynnillä jopa niinkin paljon, että ke 11.5. eli kun viikkoja on kasassa 41+5 painelemme ilman ajanvarausta tai puhelinsoittoa KYS:lle aamuyhdeksältä näyttäytymään ja tutkittavaksi - siis jos ollaan vielä yhtenä kappaleena. Lapsi ja paikkojen kypsyys tutkitaan ja sen mukaan sitten laitetaan meidät kotiin tai käynnistykseen. Jos päädytään vielä siltä reissulta kotiin, niin kahden päivän päästä käydään uudestaan näytillä ja taas toimitaan samoin; kotiin tai käynnistykseen, jos kotiin niin kahden päivän päästä uusintaan. Kolmas kerta jää kuulema monilla käymättä, mutta jos sinne asti venyy, niin käynnistävät jo "väkisin". Eli uusi "laskettu aikani" on siis 15.5.

Muuten neuvolakäynti oli taas ihan vaan rutiinireissu - joskin aikaa venähti taas hyvä tovi, kun pitkästä aikaa pääsin oman vakkaritätini kynsiin eli kälättämään, höröttämään ja pohtimaan raskautta/äitiyttä/parisuhdetta syvällisemmältä kantilta. Jostain syystä neuvolatäti arveli taas, että minulla varmaan riittää huumoria tilanteeseen kuin tilanteeseen - asialla lienee jotain tekemistä sen kanssa, että hän nauroi sanakäänteilleni ja jutuilleni taas ihan vedet silmissä (kummallakohan on vikaa päässä enemmän...?)

Kaikki oli taas hyvin ja painokin oli tippunut 400g edelliskerran 1400g nousun jälkeen. Kuulemma ihan normaalia. Tämmöisiä juttuja siis kaikenkaikkiaan raapusteltiin äitiyskorttiin:

Verenpaine 118/72
Painonmuutos -408g/vko
Syke ja liikkeet hyvät
Pissa puhdas
Raivotarjonta
Turvotus +
Kohdunpohja 36cm (tää on nyt ylärajalla menossa)

Kaikki on siis mitä mainioimmin edelleen jos nivusten reistaamista ei lasketa, mutta kuten jo viimeksi totesin niin pakkohan loppuraskaudessa on joku hankaluus olla. Helpolla kuitenkin olen kaiken kaikkiaan päässyt, kun ei ollut alussa juurikaan pahoinvointia, ei missään vaiheessa hirveää väsymystä, ei kauhean vaikeita liitoskipuja, ei selkäongelmia ja ennen kaikkea ei juuri minkäälaista stressiä. Myös minäkuva ja itsetunto ovat olleet paremmassa reilassa kuin ikinä. Toivottavasti saan saman henkisen vireen pidettyä päällä myös lapsen syntymän jälkeen, enkä taas vaivu huonon itsetunnon mutakuoppaan.

Ei mitään.

Ei yhtikäs mitään edistystä. Olen pääsiäisenpyhien aikaan haravoinut, kyykkinyt, kumarrellut, konttaillut, myllännyt, könynnyt autoja siivotessa, kuokkinut ja lapioinut eikä tämänkään vertainen toiminta ole aiheuttanut pienintäkään edistyksen tuntua synnytyksen osalta. Piha kyllä on mainiossa kunnossa, mutta maha se vain on ja pysyy. Pari supistusta olen bongannut, mutta ihan yksittäisiä ja pieniä vain. Huomenna on neuvola; olin jo salaa toivonut ettei sinne tarvitsisi enää mennä. Toisaalta, mitäs minä tässä kiirehdin - parempi vain ajatella, että laskettu aika on sillä päivämäärällä, kun napsahtaa kaksi viikkoa yliaikaa - ehkä onnistun sillä huijaamaan itseäni olemaan odottamatta niin kärsimättömänä.

Vielä viikko - tai kolme.

Vielä olisi vajaa viikko laskettuun ja mahdollisesti siis kolme viikkoa odotusta jäljellä. Luultavasti nivuseni tekevät lopullisen tiltin ennen synnytystä, oli se sitten miten lähellä tahansa. Viime yönä sängystä nouseminen ei meinannut onnistua lainkaan, kun vasen nivunen jumitti ja kipuili armottomasti. Mutta tulin siihen tulokseen, että parempi nivusjumi kuin paskana oleva selkä. Selkäni puolesta pelkäsin raskautumista, koska ennen raskautta se oli aika ajoin kovastikkin kipeä noidannuolen ja pienen välilevyn pullistuman takia, mutta ilmeisesti kehoni painopiste on muuttunut raskauden aikana selän kannalta parempaan suuntaan ja saan nauttia raskaudestani ilman selkäkipuja. Joku ikävämpi vaiva loppuraskauteenhan on pakko liittyä, olkoon se minun kohdallani sitten tuo nivuskipu.

Eilen bongattu tähän asti napakoin supistus, muttei sitäkään vielä kivuliaaksi voi kutsua ja loppuikin ihan hetkessä. Eipä tainnut mennä munimiseksi tämä pääsiäinen. Ehkäpä sitten palloilen vapun sairaalalla.

Pitkäperjantai - Pitkä maha 39+0

Neuvola 38+5, mummolointia ja lentsua.

Nyt on reissut heitetty. Olimme siis sikoni ja hänen tyttärensä kanssa kaksi yötä vanhempiemme luona - nykyään kyllä tulee kutsuttua äitiä ja isää mummoksi ja papaksi ja paikkaa mummolaksi. Siskoni tytär on kyllä sellainen hassuttelija, että ei sille voi kuin nauraa. Osaa se kiukutellakkin, mutta kukapa kohta 2-vuotias ei osaisi. Ihana lapsi; meinaa vaan pyöreässä kunnossa olevan tätin kunto loppua, mutta onneksi joku onkin aina minun lisäkseni tyttöä katsomassa ongelma- ja nostelutilanteiden varalta. Oli muutenkin mukava olla pari päivää eri ympäristössä kuin normaalisti. Kului päivät nopeasti ja osasin kuitenkin ottaa rennosti, enkä koko ajan ollut siivoamassa niinkuin kotona teen. Kovasti tuntuvat vanhempani jo odottavan Mooseksenkin maailmaan tuloa, eivät taida edes ihan kaikkea malttamattomuuttaan näyttää minulle. Myös tuleva täti on ilmaissut innostuksensa asian suhteen ja veikkaampa, että hänestä ja hänen tyttärestään voi tulla melkoinen lapsenhoidon tehotiimi.

Luulin selviäväni koko raskauden ilman flunssaa, mutta nyt se pirulainen taitaa iskeä. Toivottavasti kuitenkin selätän tämän räkätaudin nenäkannulla ja saan kurkkukipuun helpotusta Panadol-Hotista. En millään malttaisi sairastaa tuloillaan olevia pitkiä pyhiä, kun olisi niin paljon kaikkea voisi tehdä miekkosen kanssa. Mutta jos tauti vie, niin se vie; kunhan ei vain tarvitse kipeänä synnyttämään lähteä. Ei tätä ole vielä pitkään jatkunut, pari päivää jomottanut poskionteloita, jonka arvelin johtuvan siitepölystä ja eilen alkoi kurkkukipu, joka vain tuntui voimistuvan päivän mittaan ja yöllä kurkku olikin välillä jo tosi kipeä.

Mooses on alkanut joko huiskamaan käsillään/kyynärpäillään tai pyörittelemään hartioitaan, koska nyt parin päivän ajan tunnen jotain kummaa möyrintää ihan tuolla navan alapuolella. Ehkäpä se pieni ihminen siellä kaivautuu lähtökuoppiinsa. Myös pyllyllä ja jaloilla pingertäminen on ollut taas ihan mahdotonta; taitaa olla hiukkasen ahdasta toisella. Tulisi jo tähän maailmaan, niin olisi tilaa. Toki tuossa toiveessa voi olla mammallakin vähän oma lehmä ojassa - kun niin kovasti jo tahtoisin, että pieni tulisi syliini. Mutta tulee kun on valmis, niin se vain on ajateltava.

Eilinen neuvola ei juurikaan tarjonnut yllätyksiä - joka on hyvä asia- paitsi taas eri neuvolantädin (eihän se ollutkaan kuin neljäs koko aikana). Paino oli noussut ihan hurjana, mutta kuulema nesteen kertyminen tässä vaiheessa raskautta voi olla melko radikaaliakin. Kohdunpohjan mitta oli kuulema (muka) sama kuin viimeksi, mutta luulen sen johtuvan mittaajasta.

Verenpaine 132/78
Pissa puhdas
Painonmuutos +1400g/vko
Kohdunpohja 34
Raivotarjonta
Liikkeet ++
Syke 135-138

Kaikki on siis vieläkin mainiosti ja viikon päähän varailtiin uutta aikaa; saa nähdä tarvitseeko mennä vai joko olisin käynyt KYS:llä munimassa.

Aamuinen pikapostaus.

Ei mitään, ei niin yhtään mitään edistystä. Parina iltana ehkä jotain supistuksen tapaisia ja tänä aamuna joku kivulias asia alavatsalla, mutta sekin meni jo ohi. Ajattelin vain tulla tämän kertomaan; kuitenkin joku hätäpäissään luulee, että olen jo jakautumassa, kun ei postausta kuulu. Toiveajattelua.

Haravointi on helpompaa ja luulen, että myös tehokkaampaa liikuntaa kuin kävely. Voisinkin heilua haravan kanssa pitkin pihoja koko ajan. Lumet ovat sulaneet sellaista vauhtia etten melkein todeksi usko ja pihalta löytyy miljoona hommaa johon keskittää voimansa ja ajatuksensa - eipähän tarvitse tulla sisällä seinähulluksi, kun voi pyllöttää milloin milläkin kantilla tonttia.

Vanhempani kävivät eilen ja isosiskoni tuli meille tyttärensä kanssa eilen illalla. Tänään tai huomenna lähdemme siskon ja tyttärensä kanssa vanhempiemme luo. Kumma ajatella, että nyt vietetään viimeisiä yhteisiä hetkiä ennen kuin minusta tulee äiti. Ihan kohta vanhempani ovat isovanhempia kahdelle lapselle, siskostani tulee täti ja minusta ÄITI (hirveän isot saappaat täytettäväksi). Ja kaikkia jo jännittää.

Hupsistakeikkaa.

Jokunen aika sitten saamani tunnustuksen yhteydessä kaikessa hepakassa ja innostuksessani en sitten ollut ihan ajan hermolla menettelyn suhteen. Pyydän anteeksi keltanokkaisuuttani bloggaamis- ja tunnustus-asioissa. Postaus löytyy tämän linkin takaa korjattuna.

Elämäni ilman nilkkoja.

Olen viime päivinä katsastellut jalkojani jokseenkin kriittisin silmin. Missä helvetissä on minun nilkat? Jalkojen turvonneisuus tuntuu pahenevan päivä päivältä, vaikka jalkojaan koettaisikin pitää ylhäällä ja koettaisi olla pitämättä tiukkoja objekteja jaloissaan. nilkkojen katoamisen lisäksi myös jalkapöytä on levinnyt ja pohje paisunut; vähän siinä ja siinä edes kumpparin jalkaan saanti, maiharit olen hylännyt nilkkojen vuoksi jo aikoja sitten. Toivottavasti edes joku osa tästä jalkojen turvotuksesta jää sairaalareissulla matkasta pois. Tuskin sentään jään ihan nilkattomaksi?

Neuvola 37+5 - "tämäkin kaupunki on täynnä ihmisiä"

Eilisessä neuvolassa todettiin kaiken olevan vieläkin kohdallaan. Terkka arveli outoja selkä-, vatsa- ja reisikipujani supistuksiksi. Varmaan tarkoitti siis jotain paikkoja kypsyttäviä mietoja supistuksia - tämän pohjalta hän sitten arvelikin, että lähtö voi olla lähelläkin, mutta ei välttämättä. Eli yhteenvetona tultiin siis tulokseen, että kyllä se lapsi joskus sieltä syntyy.

Verenpaine 124/82
Kohdunpohja 34
Raivotarjonta
Sykkeet 145-150
Liikkeet ++
Pissa puhdas
Painonmuutos +481g/vko
Turvotusta vähän

Viikon päästä on taas seuraava visiitti, jos vielä olen yhtenä kappaleena.

Jos viime perjantaina alkaneet kuukautiskipumaiset jyystämiset jatkuvat vielä pitkäänkin, niin ompahan mukavaa. Minusta ei kohta ole oikein minkään tekijäksi, kun elämä pyörii niin kovasti tuon outokummun ympärillä; en osaa oikein keskittyä mihinkään ja olen koko ajan jotenkin odottavassa tilassa synnytykseen lähtemisen suhteen. Kai sitä vain luonnostaan tarkkailee kaikkia kehonsa merkkejä, että pysyy kartalla tapahtumissa.

Toissapäivänä leivoin pakastimen "täyteen" kahvileipää: pullaa ja geisha-leivoksia. Ompahan nyt sitten tarjottavaa, kun vieraita käy kuitenkin. Eilen kuljailin koko päivän kylällä ja eskarilla; oli mukava häätää mökkihöperyyttäkin välillä ja käydä eskarilla hörisemässä joutavia kahvikupin ääressä. Tänään voisin koittaa tarttua niihin ristiäiskutsuihin. Sovittiin miehen kanssa, että teen pari erilaista vedosta ja sitten yhdessä ideoidaan loppuun ja päätetään paras. Helpoin tehdä näin, koska turha minun on koettaa selittää, että "ajattelin tällaista pohjaa ja sitten jos siihen liimaisi tämän muotoisen erivärisen paperin, johon tulisi sitä ja tätä ja tuohon voisi laittaa nauhaa rusetille" - hahmottaako mies päässänsä, että mitä ajan takaa? No ei.

Tuntuu oudolta liikkua kylällä mahan kanssa, kun lähes kaikki vastaantulevat ihmiset kiinnittävät huomionsa ja melkein kuulen ajatuksen "tuo kyllä poksahtaa ihan kohta". Juutun myös joka paikkaan suustani kiinni (se nyt ei yllätä, kun juutin jo ennen raskautta) ja olen todennut, että ihmisten kynnys tulla juttusille on paljon matalampi nyt, kun olen raskaana. Sellaiset "tutut" kuin kioskin väkipakolla veikkausta myyvä täti, kenkäkaupan myyjä ja uimahallin valvoja ovatkin yht'äkkiä ihan tuttuja ihmisiä. Onhan heidän kanssaan tullut höpöteltyä ennenkin, mutta nyt vierähtää hyvät tovit milloin missäkin putiikissa tai kadunkulmassa ja saan vastailla miljoonaan vauvaa koskevaan kysymykseen. Tosi monet ovat myös sanoneet, että tulehan sitten näyttämään vauvaa. Siis kohta rullailen vaunuilla pitkin kylän raittia joko kyltillä tai megafonilla varustettuna tiedottaen "Täällä on perheyksikkö munasen&kinasen (sukunimet muutettu) rakkauden hedelmä! Tule, koe ja näe!" No, empähän ole ainakaan enää se ventovieras ja ulkopuolinen joka ei kylällä kuulu joukkoon. Olisikohan mahan voimalla päässyt eduskuntaan, kun se kerran tekee ihmisen noin tunnetuksi ja kiinnostavaksi?

Parempi päivä.

Eilinen kiukutus ja tuskailu on onneksi poissa. Tänään nousin oikealla jalalla ja olen vallan puuhakkaalla tuulella. En vain oikein tiedä, että mihin tarttuisin, mutta eiköhän se inspiraatio päivän mittaan löydy. Voisin vaikka suunnitella ristiäiskutsut tai tehdä jotain muuta pikkupiiperrystä, henkiset voimavarani kun tuntuvat olevan huomattavasti paremmalla mallilla kuin fyysiset.

Alan pikkuhiljaa luulemaan, että viime päivinä tuntemani tunteet eivät liity synnytyksen käynnistymiseen. Tai ehkä lapsi on laskeutunut ja sillä aiheuttaa näitä omituisia oloja. Viime yön nukuin yllättävän hyvin jonkinmoisista reisi-/lantio-/selkä-/vatsajomotuksista huolimatta - en tainnut edes herätä jokaiseen kyljenkääntöön niinkuin yleensä. Johonkin aikaan yöstä valvoin Mooseksen kanssa höperyyksiä miettien ja vatsaani silitellen; en ymmärrä vieläkään, että tuo pieni vatsassani möyryävä rakas -joka on nyt lähempänä kuin koskaan, mutta kuitenkin niin kaukana- saapuu luoksemme milloin vain ja mullistaa maailmamme kertaheitolla.

Katselin tänä aamuna kasvojani kriittisesti; etteivät vain olisi pöhöttyneet. Testasin kuitenkin turvotuksen kihlasormuksellani -joka on koko raskaus ajan mahtunut, mutta ollut kuitenkin vähän tiukka (en ole pitänyt pitkään aikaan sormessani sitä ihan mukavuussyistä)- ja totesin, ettei ilmeisesti edelleenkään ole pahempia turvotuksia ilmaantunut. Onneksi huomenna pääsen taas neuvolaan tarkastamaan tärkeimmät "elintoiminnot" ja vakuuttumaan, että kaikki on kunnossa.

You are Beautiful.

Evelyn antoi minulle ihanan tunnustuksen, kiitos :)

15.4.2011 lisätty: Tarkoitus siis on paljastaa muutama kuva omasta elämästä, mutta tämä keltanokkainen bloggaajahan ei sitä tajunnut tunnustuksen saadessaan.

Kotimme ja nykyisellään kakkosauton roolissa oleva kulkupelimme.

Todella mukavuudenhaluinen kissamme; päiviemme ihastuttaja ja vihastuttaja.

Kasvihuonepiperröksiä esikasvatuksessa.

Viime vuonna osasimme kasvattaa näin pitkän auringonkukan, joka ei meinannut kukkia sitten millään.

Haluan jakaa hyvää mieltä heti eteenpäin seuraaville:

Loorus

Marhanja

Hehku

Enna

Henkistä pahoinvointia.

Viikonlopun yli jatkuneet oudot fyysiset olot jatkuvat edelleen ja muuttuvat jotenkin vaan jatkuvammiksi. Jotain tässä nyt on tapahtumassa kaikista nivuskivuista, pahoinvoinnista, alavatsan jomotuksista ja selkäsäryistä päätellen; erikoista kyllä, myös jaloissa olevat kohdun vyöhyketerapiapisteet aristavat ihan kamalasti. Elämä on ollut monta päivää jo jotenkin hirveän tuskaisen ja hankalan oloista. Kaiken tämän ähinän ja puhinan lisäksi sain vielä tänään seurakseni hirveän ärsytyksen ja tuskastumisen; oikeastaan väsyttääkin koko ajan. En oikein tiedä miten päinä olisin, kun joka asennossa on hirveän huono olla. En myöskään tiedä mitä tekisin, kun jostain syystä tänään kaikki kiukuttaa ihan überisti. Onneksi olen koko päivän kotona yksin, jotta en suututa kaikkia.

Kiitos ja anteeksi! Oli ihan pakko purnata!

Asiat päiväjärjestyksessä.

Noni, nyt sitten vaan odotellaan. Oikeastaan kaikki mikä jäisi häiritsemään tekemättömyydellään on tehty. Anoppi kävi pesemässä ikkunat, kaapit on siivottu ja järjestelty, sairaalakassi ja kotiutumiskassi ovat lähtöä odottamassa ja turvakaukalo on asennettu autoon. Pinnasängynpohjakin nostettiin ylemmälle tasolle ja sänky pedattiin vauvanpesällä odottamaan tulokasta. Eli ei sitten muuta kuin synnyttämään!

Olisin jo valmis lähtemään. En hätäile tai hötkyile, mutta alan olemaan jo aikamoisessa tukaluudessa oloni kanssa. Eilisestä asti alavatsaan on koskenut jollain uudella tavalla, jota en kyllä osaa oikeastaan edes selittää. Olo on muutenkin ollut hankalampi eilisestä alkaen. Äsken isäni soitti ja kysyi, että olenko lähdössä synnyttämään, kun ovat äitini kanssa molemmat saaneet etiäisiä - meidän suvussa on ihan normaalia saada vähän etukäteistietoja asioista esim. unien tai muiden tuntemusten kautta; nyt en sitten varmaan nukukkaan koko yönä, kun odotan vain lähtöä. Ehkä vanhempanikin tosin ovat sen verran jännittyneitä, että etiäiset saattavat johtua ihan siitä. Mutta eihän sitä koskaan tiedä, vaikka tämä olisikin viimeinen päivä ennen lähtöä. Lähtö tulee, kun on tullakseen - varmuudella kuitenkin viiden viikon sisään.

Synnytys alkaa pikkuhiljaa ehkä jännittämäänkin, muttei pelottamaan kuitenkaan. Kaikki uusi ja tuntematon kuitenkin luo jonkinmoisia viboja ja tässä nyt ollaan yhdenlaisen elämänmullistuksen äärellä. Olen kuitenkin vakuuttunut siitä, että hoitohenkilökunta osaa hommansa ja saattavat lapsen maailman turvallisesti - aion siis hiippailla KYS:lle, nostaa kädet pystyyn ja käskeä heitä tekemään mitä parhaaksi näkevät, minä voin puhista ja ponnistaa.

Synnytystä enemmän jännitän itse perhe-elämää. Osaammekohan me ollenkaan hoitaa tulokasta vai ollaanko me ihan urpoja? Mistä me tiedämme itse yhtään mitään vai joudummeko aina kääntymään läheisten ja neuvolan tukeen ja ohjeisiin? Osaanko olla äiti ja kantaa uudesta pienestä elämästä vastuun kuin aikuinen? Pystynkö kuitenkin olemaan unohtamatta itseäni ja parisuhdettani, antamaan aikaa ja rakkautta myös omalle elämälleni ja miehelleni? Olenko minä vielä minä äidiksi muuttumisen jälkeenkin? Kaikkeen kai oppii ennemmin tai myöhemmin; helpompi lienee kasvaa tilanteen mukana kuin koettaa ennakoida. Joka tapauksessa elämäni tulee lapsen syntymän myötä muuttumaan huimasti ja paljon opittavaa riittää kaikilla meillä kolmella.

Loppuun pari pientä kuvapäräytystä, saa nähdä ovatko nämä nyt sitten viimeiset mahasta otetut otokset.

Raitamaha 36+6

Kummakätinen mahamörkö 37+0

Mahakas 37+1

Voi mummo!

Kävelytahtini ei todellakaan enää päätä huimaa - tai ei ole huimannut aikoihin, mutta nyt ollaan jo "pohjalla". Roskiksellemme on ehkä 500 metrin mittainen matka eli siellä käydessä tulee ehkä kilometrin kävely yhteensä. Matkaan meni varmaan lähes puoli tuntia! Hipsuttelin kumikkaissa hirveän lyhykäisillä ja hitailla askelilla ja silti vatsaa kiristi ja nivusiin koski ihan riittävästi. Heti pihasta lähtiessä on vielä pitkä ylämäki, joka vie mehut jo alkumetreillä. Alkaisinkohan liikkumaan vaikka kierien tai kontaten?

Neuvola 36+4

Eilisessä neuvolassa todettiin kaiken olevan edelleenkin kunnossa. Nivuskivuista sanoi vain, että ne loppuvat kyllä synnytykseen ja jos hoksaan, että mikä niitä pahentaa, niin en ärsytä mahdollisesti jopa tulehtuneita kudoksia tieten tahtoen. Muuten turistiin taas mukavia - minä enemmänkin sekavia liian kahvin vuoksi - ja tehtiin ihan vaan rutiinitarkastukset. Oikeastaan en edes muista, että mitä turistiin, kun ei siellä mitään tärkeitä juttuja ollut pohdinnoissa. Tulokset näyttivät seuraavalle:

Hemppari 124
Verenpaineet 125/71
Painonmuutos -175g
Kohdunpohja 33
Raivotarjonta
Sykkeet n. 150
Liikkeet hyvät
Pissa puhdas

Tunnustelun perusteella ei osannut täti ihan varmaksi sanoa, että onko pää jo kiinnittynyt. Enemmän kallistui sille kantille, että vielä vähän heiluisi. Eli kaiketi ei tarvitse synnyttää ihan heti.
Täti katsasteli myös rannettani jonka loukkasin viime viikolla ja arveli, että siinä on sisäinen verenpurkauma, joka ei ole aiheuttanut mustelmaa. Ranne tuntuu vieläkin vähän jäykälle ja käytön jälkeen jomottavalle; onneksi kuitenkin jokainen päivä on helpompi.

Tänään ei onneksi koske nivusiin paljoakaan ja viime yön nukuinkin todella hyvin. Aamulla hiukkasen ehdin jo huolestua, kun Mooses oli kovin pitkään liikkumatta aamulla, mutta taisi olla vain yhtä uninen kuin äitinsä; nyt liikkeet tuntuvat jo normaaliin tyyliin.

Nyt tuntuu, että loppuviikko kuluu varmaan vauhdilla. Eilen olin koko päivän kylällä, tänään saan päiväkahviseuraa ja pullotan eilen tehdyn siman. Huomenna voisin taas jatkaa kesken olevaa kaapinsiivousprojektia ja sitten onkin taas perjantai ja viikonloppu. Onneksi välillä on myös nopeasti meneviä päiviä ja viikkoja, empähän tule ihan höperöksi.

Nivusesta repästyä.

Voikin sitten olla kipeät nivuset. Koskee seisoessa, kävellessä, istumasta noustessa ja kylkeä kääntäessä. Nukuin viime yön ihan tautisen huonosti, kun oli kuuma ja en löytänyt hyvää asentoa ja joka kerran parempaa asentoa metsästäessä tuntui, kuin joku tökkisi moralla jonnekkin nivusliitoksiin. Ehdottomasti pahin yö näissä merkeissä ja totisesti toivon, että nämä eivät tästä ainakaan pahene. Johtuuko nivuskivut lapsen laskeutumisesta vai mistä?

Tänään pitäisi hurauttaa neuvolaan näytille ja käydäkkin siellä vastaisuudessa viikottain. Samalla reissulla ajattelin katsastaa vähän kylän kauppoja ja olla sosiaalinenkin.

Kotona.

Tämä on niin monin sanoin kuvattavaa touhua tämä kotona oleminen. Toisaalta on äärettömän mukavaa, kun on aikaa tehdä mitä haluaa ja tehdä myös mitä pitää tehdä vaikkei haluaisi. Toisaalta tämä on niin äärettömän tylsää ja turhauttavaa möllöttää kaksin kisun kanssa torpassa ja puljata samoja tavaroita ja ajatuksia päivästä toiseen. Kuitenkin on ihanaa vaan välillä vaan olla lölliä kotosalla pelkässä yökkärissä ja valua sohvalta tietokoneelle ja taas takaisin. Luultavasti tulen kuitenkin seinähulluksi jos vietän vielä montakin viikkoa kotona siivoten samoja nurkkia ja kantaen edestakaisin samoja tavaroita, katsoen samoja (huonoja) telsuohjelmia ja kytäten FB:tä. Jos pääsisin pihatöihin, niin tilanne olisi vallan eri, mutta lumivuoret estävät vielä kaiken puutarha- ja kukkapenkkitoiminnan. Olen tehnyt kyllä idealistoja, mitä voin tehdä mökkihöperyyden yllättäessä, mutta en sitten kuitenkaan jaksa paneutua mihinkään kunnolla. Ehkä opettelen meditoimaan, sillä varmaan saisi sisäisen rauhan ja loppuisi tämä ringin käveleminen. En ole oikeastaan ikinä ollut jouten varmaan viikkoa pidempään; kaikki lomat ja ne elämäni todella lyhyet työttömyyspätkät olen viettänyt ainakin osittain vanhempieni tilan töissä. Jos ihminen on siis selvinnyt lähes 25 vuotta ilman lomaa, niin miten nyt yht'äkkiä pitäisi osata vain lepuuttaa ja kerätä voimia synnytykseen?

Keitä te ootte te pienet poijjat?

Kysäisempäs taas, että onkos täällä paljonkin porukkaa "kulisseissa" lukemassa? Kävijälaskuri mennä rupsuttelee vinhaa vauhtia etiäpäin ja oikeastaan "varmoja" lukijoita tiedän vain 14. Sanokaa vaikka 'hip' komenttiboxiin :)

Sairaalakassin ihmettelyä.

Netistä löytyy ilmeisen monta tapaa varautua sairaalareissuun. En nyt sitten oikein tiedä onko parempi varautua tilanteeseen kuin tilanteeseen vai mennä vähällä; tosin onhan siinä kauppoja KYS:n lähellä, joista mies voi sitten tuoda puuttuvia. Näillä pärjännee?


- Kamera latureineen
- Neuvolakortti
- Kännykän laturi
- Kauratyyny (vai onkohan KYS:llä?)
- Imetysliivit, liivinsuojuksia, rintakumit
- Hygieniavermeet
- Parit pikkarit ja sukat (mukavuussyistä)

Ajattelin poistua sairaalasta samoissa vaatteissa missä sinne menenkin; tuskimpa housut kuitenkaan ihan tuulen mukaan lähtee ja autollahan sitä kuitenkin kuljetaan. Jos saadaan perhehuone, niin miehelle lienee hyvä ottaa mukaan vaikka vaihtopaita, -alkkarit ja -sukat, hammasharja ja dödö.

Kai nyt tuolla setillä pitäisi yhdestä sairaalareissusta selvitä?

Viimeisimmät mahakuvat ja kotiutumisvaatetta tiiperolle.

Maha 35+0

Maha 35+5

 Mooseksen kotiutumisvatteet

Eli kotitutumisvaatteiksi pikkuihmiselle ajattelin ottaa pingviini-bodyn ja puolipotkarit. Välipukuna menköön velourinen housu+huppari-yhdistelmä ja päälle ajattelin tyrkätä tuon äippärin vanuhaalarin. Mukana myös ihan ohuet tumput, paksummat tumput, villatöppöset, kypärämyssy ja tavallinen ohut pipo. Vaikuttaako ihan järkevälle kelivaralla mietitylle ratkaisulle?

Siivousbuumin hillintää.

Käden venäyttämisen muodossa nimittäin. Eilen vedetyt kohtalaisen komeat rempulat Tokmannin parkkipaikalla aiheuttivat käden venähtämisen, joten kaappien siivous -eihän se toki mahdotonta olisi yhdelläkään kädellä- saa nyt jäädä hetkeksi. Lähdin suoraan miehen kyydillä tk:lle ja olin ihan varma, että murtunuthan tuo ranne on. Onneksi ei ole; kiittäisinkö tästä nyt sitten raskaus aikana iskenyttä piimänjuontihinkuani. En myöskään lyönyt päätäni tai satuttanut selkääni ja mikä tärkeintä vatsa ei ottanut osumaa. Lääkäri kuitenkin tutki vatsan ja sydänäänet kaiken varalta, löytämättä kuitenkaan mitään vikaa. Erityistä tarkkailua käski suorittamaan jos alkaa koskea johonkin mihin ei ennen ole koskenut tai lapsi lopettaa liikkumisen. Onneksi kuitenkin kaikki tuntuu ihan normaalille kättä lukuunottamatta. Onneksi sain vain lastan käteeni, jota ei kuulema ole pakko pitää jos kokee pärjäävänsä ilman; tällakin hetkellä olen ilman, mutta pitää se taas myöhemmin laittaa paikalleen, etten tule rasittaneeksi kättä liikaa.

Tulin siihen tulokseen, että eilinen siivousvillitykseni johtui ylimääräisestä energialatauksesta, jonka aiheutti siskon luona viettämäni hemmotteluloma. Siskoon on iskenyt lievä "purkkibuumi", jonka myötä pääsin testeriksi useilla voiteille, hoidoille ja geeleille. Yliannostusta en kuitenkaan saanut ja kotiin tullessa oli ihanan rento ja hemmoteltu olo. Reissussa valelin siis itse itseäni suihkussa kaikella ihanan tuoksuisella, sisko hoiti käteni kuntoon ja laittoi jalkarasvaakin, meikkasi ja naamioi ja näiden lisäksi sain vielä kosmetologinkin kätten kosketuksen kasvoihini ja jalkoihini. Hemmotusta oli siis yllinkyllin; olisipa ihanaa jos olisi joku kotihoitaja, itse kun olen melko laiska laittamaan edes käsirasvaa.

Eilisen tärähdyksen pelästyttämänä taidan todellakin pistää sairaalakassin kasaan ihan kohta. Tuntuu, että vatsa valahti jotenkin alaspäin, mutta saatan vain kuvitella. Varmempi pakata kuitenkin kassi jo nyt, että se on sitten valmiina jos tulee kiire lähtö. Meiltä on synnytyssairaalaan kuitenkin reilu 70km matka ajettavana, sekin ottaa aikansa.

Etiäinen.

Jos minusta tuntuu sille, että lapsi syntyy etuajassa, niin syntyykö se? Hirveän vahva tunne ennenaikaisesta synnytyksestä ja se vain voimistuu päivä päivältä. Eilen jo melkein pakkasin sairaalakassin, tänään jää varmaan se 'melkein'-kortti käyttämättä ja tosiaan pistän nyssäkän kasaan äkkilähtöä odottelemaan. Kaikki tämä voi myös johtua siitä etten enää millään malttaisi odottaa. Vauvamahakin tuntuu niin valtavan suurelle, että kai siellä ainakin 5 kiloinen asukki on. Tähän etuaikaisuuden vahvaan tunteeseen myös varmaan liittyy tämän aamua vallassa ollut hinku siivota joka kaappi, joka tästä torpasta löytyy. Olen kuskannut tavaroita ja järjestellyt niitä, loninut ja heittänyt menemään; olen kyllä saanut lisää tilaakin ilmestymään kuin tyhjästä - tosin kohta olen kaiken aikaansaamani tyhjän tilan myös täyttänyt. Onneksi kohta sentään pääsen hierojalle, että jää jotain tekemistä vielä huomisellekkin.

Arvonta!

Bongasin tällaisen :) Aika ihkuja sisätossuja pienille!

http://oimutsimutsi.blogspot.com/2011/03/arvonnassa.html

Mahakeskeistä.

Minuun varmaan kohta jo kyllästytään. Olen huomannut puhuvani vain mahasta, raskaudesta, vauvasta masussa ja vauvasta syntyneenä, ristiäisistä, vauva-arjen eri puolista. Ymmärrän itseäni kyllä siinä mieleen, että LA on jo kuukauden päässä ja lapsukainen voi putkahtaa maailmaan milloin vain; on kai normaalia valmentautua henkisesti ja keräämällä ympäristöstään uusia ajatuksia ja näkökulmia. Myös aamuisin toivotan huomenet vatsalla usein ennen miestäni, samoin viimeiset hyvän yön sivelyt saa outokumpu. Television katselu menee harakoille, kun on vatsan pomppushowta tarjolla. Ehkäpä kaikki rakkaus, jota tälle kumpareelle jaan ulottuu myös Moosekseen ja hän tuntee olevansa toivottu ja rakastettu lapsi, joka pääsee osaksi -tai keskipisteeksi- onnellista pientä perhettä.

Jos olen jo vatsani kanssa näin huumeissa, niin miten voinkaan päästää pikkunyyttiä silmistäni sekunniksikaan?

Väärä hälytys (taas/onneksi).

Eipä ollut taaskaan mitään raskausmyrkytystä, onneksi. Verenpaineet hyvät ja pissa on kuulemma tosi puhdas (mitä se sitten tarkoittaakin). Kontorolliinhan jouduin maanantaisen neukkakäynnin vuoksi, jolloin katsoivat että on paino noussut ihan hirveästi. Syy tähänkin löytyi neuvolasta; kävin maanantaina eri tätin vaakalla kuin yleensä ja sepä näyttääkin kilon ja 50g enemmän kuin se jolla yleensä käyn. Eilen minut punnittiin molemmilla ja senkin enemmän näyttävän mukaan paino oli pudonnut maanantaista 200g ja sitten vielä vakituisella vaakallani saatiin yli kilon pienempi tulos; eli ei hätiä mitiä.

Nyt joudun luovuttamaan vesiurheilun raskauden loppuajaksi. Sain neuvolotätiltä luvan käydä vielä tämän viikon ja jos tuntuu hyvälle niin ensi viikon. Ei tuntunut hyvälle. Vatsani on pyöristynyt niin valtavaksi, etten saa vesijuoksuvyötä pysymään oikealla korkeudella enkä uskalla hirttää sitä kauhean tiukkaan kiinni, joten kainaloistahan se löytyi. Koetin myös laittaa vyön alavatsalle jossa se kyllä pysyi, mutta aiheutti kipuja jo viiden minuutin juoksun jälkeen. Hylkäsin sitten vyön ja pulikoin vaan, mutta se pulikointikin pingertää jo mahaa aikalailla. Jos ui mahallaan niin tuntuu, että vesi litistää vatsaa ylöspäin selkärankaa vasten ja ahdistaa ihan hirveästi ja selällään on vaara hukkua, kun olen niin notkoselkäinen ja vatsa haluaa kellua vähän liiankin ponnekkaasti. Eli vesileikit jäävät nyt sitten raskauskilojen karistamiseen saakka.

Tältäkö se tuntuu?

Olen ehtinyt olemaan yhden päivän lomalla siten, että ei sinänsä ollut mitään tekemistä. Voi tauti, että olikin pitkä päivä. Heräsin hyvissä ajoin ja vietin oikein rennon aamupalatuokion tietokoneella, suunnittelin siivoavani - en siivonnut vaan järjestelin, aloitin puuduksissani tekemään kassia kahvipaketeista, seilasin koneella ja puhuin puhelimessa. Tunnit matelivat ihan hirveän hitaasti, kun ei oikein tiennyt mitä huvittaisi tehdä. Kun mies tuli kotiin joskus neljän.viiden maissa, niin ilta hurahti valtavan nopeasti. Ehkä tähänkin tottuu ja oppii keksimään tekemistä tyhjästä..? Onneksi nyt on tekemistä loppuviikolle ja ensi viikon alulle. Ja on minulla jo jokunen asia listalla, joita voin tehdä tylsyyden ja inspiraation kohdatessa.

- Ristiäiskorttien askartelu
- Vaatekaapin siivous
- Ikkunan pesu (lähipiiri ei puolla tätä ajatusta; varsinkin kun mellä ei ole kunnon keittiöjakkaraa)
- Kahvikassi (aloitettu siis jo, mutta ei valmistu hetkessä - hyvä vain)
- Viherpiiperrös esim. kasvihuonekasvien taimien kasvatus

Huomasin eilen, että olen sen verran unelias ja jo fyysisesti väsynyt, että ihan mukavaa on välillä vain lepäilläkkin. Olen myös päättänyt, että en edes yritä siivota koko taloa väkisin jos ei huvita tai kärsi vatsakipujen puolesta; olen jo pari kertaa saanut imuroinnilla ihan hirveän olon itselleni, joten ehkä jätän sen miehelleni.

On hankala olla jouten, kun tähän ikään mennessä ei ole juurikaan lomia pitänyt. Asennoitumis- ja tottumiskysymys tämä varmaan on. Nautin kuitenkin, kun voin tehdä muista riippumatta asioita ja viettää aikaa missä tahdon ilman velvotteita. Lapsen syntymän jälkeen tällainen ei sitten olekkaan mahdollista varmaan ihan hetkeen, joten pitää nyt opetella nauttimaan tästä.

Neuvola+lääkäri 34+3

Näin siellä sitten kävi. Odoteltiin vuoroa neuvolaan; menin jostain syystä ihan kipsiin, kun meidät noukkikin huoneeseensa toisen alueen neukkatäti ja ilmoitti vielä, että hänen alueensa lääkäri tutkii tilanteeni. Taas ihan uusia naamoja ja ihmisiä, jotka eivät tunne minua; ärsyttävää. Unohdin sitten tuon vuoksi kysyä kaikkia asioita mitä piti, esim. vesijuoksun jatkamista; soitinkin sitten tänään omalle tätille ja hän sanoi, että vielä voin pari viikkoa käydä ja sitten jättää homman muille.

Mukavia ei juurikaan turistu, kun olin kaiketi vähän ylimääräinen tutkittava sille päivälle. Painosta tuli hiukkasen ihmettelyä, kun oli noussut tosi reippaasti taas (oltiin kyllä lähes koko viikonloppu kahvitteluhöttösellä ravinnolla ja vaaka oli eri kuin yleensä) ja sen vuoksi käynkin kontrollissa uudemman kerran torstaina. Kontrollikäynnin varaamiseen vaikutti myös näkemäni mustat pisteet; välillä näyttää kuin mäkäräisparven keskellä olisi.

Verenpaine 118/73
SF-mitta 32,5
Painonmuutos g/vko 2577
Pissa puhdas
Raivotarjonta
Syke ja liikkeet ++
Kohdunsuu kiinteä/kiinni

Lääkäri tutki minut hyvin pikaisesti ja totesi, ettei vielä vaikuttaisi olevan syntymässä. Ultralla katseltiin lapsukaista ja saatiin nyt sitten melkoinen varmuus tyttölapsesta (jopa minun maallikonsilmäni erotti, että ei se ainakaan poika ole); mutta sehän jo tiedettiinkin. Painoarviota emme saaneet, eivät kuulema tee niitä tuossa (missäs sitten?). Ilmeisesti mitään vikaa mistään ei löytynyt, kun ei se täti mitään maininnut.

Tänään nyt sitten alkoi se äitiysloma; tuntuu kummalle ja vähän haikealle, mutta kuitenkin innolla odottavalle. Sain töistä ihanat Arabian Mymmeli kahvikupin ja murokulhon sekä lasten tekemän kortin. Harmi vaan, kun yli puolet lapsista oli kaatunut kuumeen takia vuoteeseen. Käyn kuitenkin jo varmaan torstaina eskarilla äimistelemässä, niin josko sitten näkisin niitä jotka eivät tänään olleet paikalla. Näin hyvin minä maltan kotonani pysyä...

Minne ne oikein häviää..

Vielä joudun sen verran naputtamaan, että ihmettelen tännekkin päivien kulumista. Minne hiiteen ne häviää? 2 päivää töitä ja 40 päivää laskettuun. jestas sentään. Pitää varmaan oikeasti alkaa kohta jo sairaalakassia katselemaan. Tosin veikkaisin, että päivät muuttuvat melko pitkiksi kun jään kotiin ja mies käy töissä. Kertokaas kokeneet; hidastuuko päivien kulku äippärin alkaessa?

Mahatar.

34+1 ja purkkikaapin sotkuinen todellisuus.

Muumit hyökkäävät!

Eilen oli nyt sitten lopultakin se synnytysvalmennus. Aikoinaan uskoin, että vielä nykyäänkin naiset puhisevat ringissä miestensä tukemina ohjaajan silmien alla, mutta asian oikea laita on kyllä selvinnyt minulle jo hyvän aikaa sitten.

3 tuntia auditoriossa istumista ja PowerPoint-esityksen seuraamista. Sama olisi vielä ollut pitää valmennus ilman vetäjää, sillä hämpä ei muita juttuja puhunutkaan kuin PowerPointissa mainitut. Olen perehtynyt synnytykseen ja kivunlievitykseen jo aikalailla, joten en nyt tiedä tarjosiko valmennus mitään muuta uutta, kuin oman synnytyssairaalani käytäntöjä; ne sitten tulivatkin tarpeeseen, että osaa edes oikeasta ovesta sisälle ja osaa muutenkin hahmottaa, että missä mennään.

Synnytysviedeon katsoimme, se oli ihan kiinnostava; ei suinkaan pelottava ja niskakarvoja pystyyn nostattava niinkuin kaikki väittävät. Sanoisinko, että sellaista touhua mitä nyt olen kuvitellutkin synnytyksen olevan. Monet ovat minulle etukäteen sanoneet, että sitä videota ei halua nähdä. Venyyhän siinä naisen alapää toki uskomattomiin mittoihin ja toiminta näyttää sille kuin nainen koettaisi kakata melonia, mutta turha sitä on kauhistella, itsekkin moiseen koitokseen joudun joka tapauksessa.

Eniten melkein kiinnitin huomiota koko valmennuksen aikana oman asentoni vaihteluun ja Mooseksen mekkalointiin. Pistin merkillä myös, että taisin olla porukan isovatsaisin nainen; pelottavaa. Ylipäätään minusta oli hirveän outo tilanne olla n. 30 muun raskaana olevan naisen kanssa samassa suljetussa tilassa, ehkä jopa hieman pelottavaa. Olen kuitenkin ollut koko raskausajan raskaana ilman, että kukaan läheinen tuttava olisi yhtäaikaa ja pikkukaupungissa ei muutenkaan tule pallomahaa vastaan edes viikottain. Tuo taisi jäädä once-in-a-lifetime-kokemukseksi; ei kai seuraavan lapsen kohdalla enää valmennettavaksi toinna työntyä.

Meitä huvitti mieheni kanssa parkkihallissa, että porukan isovatsaisin nainen on ainoa joka kiipeää kuskin pukille. Tähän löytyy selitys edellisestä merkinnästä. Mieheni ajoi kyllä KYS:lle, mutta minä ohjastin meidät sitten ostosparatiiseja kohti. Saa nähdä miten pitkään vielä pystyy ajamaan; vielä ei ainakaan tunnu siltä, että pitäisi lopettaa.

Parin viikon päähän varattu neuvolalääkäri siirtyikin huomiselle lääkärin loman vuoksi. Nyt sitten nähdään varmaan uä-kuvaa, ehkä saadaan painoarviota, kuullaan onko paikat kypsyneet lainkaan ja muuta koottua. Kivan jännittävää.

Oloja Oulusta.

Rentoutumisloma oli rentouttava, kuten asiaan kuului. Oli ihana vain olla pari päivää siten ettei itse tarvitse miettiä, että "pitäs siivota, pitäs tehä ruokaa, pitäs nuokin laittaa tuonne ja pitäs lähtee sinne". Ei oikeastaan tehty mitään kovin järkevää. Pari visiittiä allasosastolla vakuutti meidät kylpylän lapsiperhelähtöisyydestä. Pelkille aikuisille ei juurikaan ollut tarjolla muuta kuin poreet, mutta siellä sitten kellittiinkin ihan urakalla. Ravintolan ruoat olivat loistavia, listalta ja buffasta. Huone oli viihtyisä ja peti pehmeä. Kävimme myös ennen lähtöämme hoitolan puolella, minä intialaisessa päähieronnassa ja mies stressiniskahieronnassa. Intialainen päähieronta voi kuulema käynnistää synnytyksen raskauden lopulla tehtynä, mutta uskalsivat tehdä minulle tuon hieronnan, kun LA on vasta puolentoista kuukauden päässä. Rentoutti ihanasti; hyvää vastapainoa klassiselle "murjontahieronnalle" jossa käyn kerran kuussa.

Ajomatkat menivät mukavasti mennen tullen. Mennessä pysähdeltiin usein ja ajeltiin kaikenlaisia pikkuteitä pitkin, mutta tullessa tultiin yhdellä pysähdyksellä valtatien kautta. Ei ollut edes hankala istua autossa niin pitkään, kun vain muisti vaihtaa välillä asentoa. Mies ajoi pitkistä taipaleista suurimman osan ja minä hoidin kaupunkiautoilun; mieheni ei ole asunut isommassa kaupungissa kovin pitkään ja senkin ajan ilman ajokorttia, joten olemme todenneet viisaimmaksi, että hyödynnämme minun kaupunkiajokokemustani. Oulun keskusta tosin oli outo ja vieras ja ihan ihmeellinen, mutta selvittiimpä siitäkin. Tietomaan parkki (käytiin olemassa lapsia ja lapsenmielisiä) löydettiin usean yksisuuntaisen ohituksen jälkeen ja keskustasta parkkia etsiessä ja sieltä pois sompaillessa taisi olla melko samat sävelet. "Ai tästä ei pääsekkään", "Millä kaistalla minun muka pitäs olla?" ja "Eihän tästä saa kääntyä!" olivat paljon käytettyjä lausahduksia keskusta-ajossa. Silti selvittiin ilman poliisikontaktia, kolareita, yliajoja tai muista kommervenkkejä.

Oulun keskusta oli jalankulkijallekkin outo, ainakin kun ei oikein ollut mitään mitä haluttaisiin ostaa. Saatiin ostoskassiin kissanminttua, tuttinauha, pullopinsetit, pari peliä miehelle ja herkkuja hotellille eli eipä juuri mitään. Edestakaisin toimettomana kävely saikin minulle aikamoiset vatsakivut ja kiristykset. Totesin, että jätän keskustoissa pyörimisen loppuraskauden ajaksi minimiin ja palaan shoppailuelämään sitten joskus. Yleensäkkin ostelen suurimman osan vaatteista ja paljon muustakin netin kautta, kun on nuo isot kaupungit sen verran kaukana meiltä. Nyt en edes viitsi itselleni katsella mitään, en raskausajalle enkä muutenkaan; hukkaanhan vain rahani pistäisin.

Useampaa päivää en tässä tilassa olisi reissussa enää kulumaan. En kuitenkaan osaa olla pitkään toimettomana ja mummokävelylenkkejä voin tehdä kotonakin. Shoppailussa ei tällä hetkellä ole järkeä ja kylpylän puoli ilostuttaa varmaan enemmän sitten kunhan Mooses on vähän isompi. Reissu kuitenkin rentoutti tekemättömyydellään ja sitähän sinne Ouluun lähdettiin hakemaankin.

Neuvola 32+6

Eilen oli neuvolakäynti, jonka seurauksena toivotusti ja ehkä odotetustikkin todettiin, että kaikki on hyvin. Pölpötin kuin papupata ja nauratin neuvolatätiä. Hän jo kysäisikin, että onko sukuni yhtä puheliasta ja saako mieheni meillä puheenvuoroa ollenkaan. Neuvolatäti uskoi, että huumorintajullani pärjään läpi loppuraskauden vaivojen ja kestän mahdollisen yliaikaisuudenkin. Toivotaan näin.

Neuvolakäynnin satoa

Hemppari 128
Verenpaine 118/71
Painonmuutos/vko +241g (kahden viikon takaisesta)
SF-mitta 31
Pissa puhdas
Lapsi raivotarjonnassa edelleen
Syke ja liikkeet ++

Uusi aika varattiin parin viikon päähän ja neuvolallääkäri kolmen viikon päähän.

Keskusteltiin melko mojovista liitoskivuistani ja neuvolatäti arveli, että minulla on päässyt liitokset jotenkin tulehtumaan. Kaiketi ihan normaalia, mutta kivuliasta. Ei ainakaan vielä passittanut lääkärille vaan käski välttämään kaikkea, mikä aiheuttaa kipuja. Kipuni ovat siis lähinnä sen tuntuisia kuin koko hävyn seutu olisi tulehtuneella avohaavalla tai hakattu todella pahaksi. Pahin kipu sijaitsee häpyluussa, mutta siitäpä se sitten mukavasti säteileekin koko lähiympäristöön. Seisomaan noustessani tunne on kuin polkupyörän tangolle putoaminen. Mutta kuulunee siis asiaan, joten kestän tämän kuin mies. Voinhan sitten lääkäriltä kysäistä, kun on se tarkastus jokusen viikon päästä.

Muuten olot on mainiot ja mielikin iloinen ja pirteä. Olen suhtautunut sekä fyysisiin, että henkisiin koetuksiin tämä-kuuluu-asiaan-eikä-kestä-enää-pitkäänkään-asenteella ja pärjännyt ihan kivasti. Tiedän, että synnytyssalissa syliin saatava lapsi on kaiken tämän arvoinen.

Muumi.

Masu mahtava 31+5

Kevättä rinnoissa ja muruja niitten alla.

Ihana kevät! Tervetuloa! Sinua on odotettu!

Se, että kevät tulee, tarkoittaa minulle montaa asiaa. Talvi loppuu, työt päättyy, vauva syntyy, "uusi" elämä alkaa meidän perheessä. Tätä olen odottanut koko pitkän talven ja päivien pidetessä alan huomaamaan, että päivät myös vähenevät. 9 työpäivää jäljellä ennen äitiyslomaa ja laskettuun aikaan on enää alle 60 päivää. Kaikki tapahtuukin jo ihan kohta!

Viimeinen kuukausi on hurahtanut tosi vauhdilla, kun olen ollut vain jossain odotuspöllyssä; olen kuukauden päivät vain silitellyt mahaani ja tehnyt henkistä valmentautumista. Ehkäpä juuri tämä olotila saikin minut malttamaan yli pimeän talven ja kovien pakkasten. Nyt kun päivät ovat valaistuneet olen alkanut huomaamaan vähän muitakin asioita kuin mahani. Suunnittelen kesän kasvihuonekasvatuksia ja koetan keksiä itselleni sopivaa alaa opiskeltavaksi äippärin jälkeen. Olen myös ruvennut taas kiinnittämään huomiota enemmän liikkumiseen.

Huomiota pitäisi myös kiinnittää syömiseen. Ihan koko ajan on nälkä. Rasittavaa. Pitäis osata sitten syödä vain joku yksi pieni asia, mutta harvoimpa se onnistuu; tuo nenän alla oleva luukku kun on niin helppo työntää täyteen milloin mitäkin mössöä. En kuitenkaan edelleenkään syömisistä tai painosta ole alkanut stressaamaan. Pudotampahan sitten raskauden jälkeen jokusen ylimääräisen kilon matkasta pois.

Pikku-ihminen on hauska otus. Se vain mylläilee kaikki päivät ja kutkuttelee kylkiluitani. Välillä vain jään haaveilemaan katsellen vatsani hytkymistä ja pomppimista. Kuvittelen vain millainen tiipero minun ja mieheni yhteisestä rakkaudesta on saatu aikaiseksi. Eihän näillä geeneillä voi tulla kuin hyvä, vai mitä?

Pääosin oloni on hyvä sekä henkisesti, että fyysisesti. On toki pahojakin päiviä ja kivuliaita tuntemuksia, mutta pääosin tämä on ihan kivaa. Kaikki kuitenkin kuuluu raskauteen; en missään vaiheessa odottanutkaan tämän olevan mitään kokoaikaista mukavuutta. Ikävimpiä oloja tarjoilevat varmaan kävellessä tai ponnistellessa vatsan pinnassa tuntuvat suonenvetomaiset kivut (mitä lie?) ja toistuva hervoton paine alamahassa; tuntuu kuin kaikki navasta alaspäin olisi täynnä olevaa virtsarakkoa jota joku painaa. Myös liitoskivut ovat vähän ikävämpi seuralainen, mutta olen ruvennut välttämään tilanteita, joista aiheutuu pahimmat liitoskivut.

Lähdemme mieheni kanssa Oulun Edeniin lomailemaan pariksi yöksi hiihtoloman alussa ja odotan reissua jo ihan innolla. Siellä pääsee vesiympäristöön, joka on minulle nykyään hyvin mieleinen. Pääsee ravintolaan, ostoksille ja hotelliin asustamaan. Voi vain lorvia ja lomailla ja tehdä kaikkea "luksusta" (ei ehkä luksusta kaikille, mutta meille kyllä). Pieni irtiotto arjesta ennen viimeistä raskauden rutistusta ja synnytystä sekä varmaan viimeinen kaksin tehty reissu jokuseen hetkeen. Nauttikaamme siitä!

Kyynärpäätaktiikkaa.

Liekkö äitiinsä vai keneen tullut tämä ilmeisen terävät kyynärpäät omaava pieni ihmisen alku? Saan todella kärkkään tuntuisia kyynärpääiskuja ja -pyöräytyksiä lantionseudulle ja alavatsaan; usein ihan kivun kanssa varustettuna. Edessä olisi vielä ehkä kaksi ja puoli kuukautta kasvamista, jonka myös oletan voimistavan liikkeitä; mitenkähän kipeää nämä muljahdukset loppuvaiheessa tekevät?

Huomenna olisi taas neuvolassa näytillä käynti. Muuten en ole huolestunut mistään, vain paino voi piipata. Viimeiset pari viikkoa on tuntunut olevan jatkuvaa kahvitusta ja vierailua, joten olen kyllästetty pullalla ja suolaisella piirakalla en suinkaan oikealle ruoalla. Uskoisin ainakin, että kaikki on muuten hyvin. Eihän painon nousukaan  nyt sinänsä haittaa mitään, jos sokerit ja valkuaiset vain pysyvät kuosissaan. Tästä tulee päivitystä joskus käynnin jälkeen.

Olen ollut viime ajat tavallista uupuneempi. Jotenkin sohva vetää minua iltapäivisin puoleensa ja yöuniksi ei millään meinaa riittää 9 tuntia. Olen myös jotenkin enemmän ajatuksissani ja omissa maailmoissani kuin ennen. Onkohan tällainen käpertymis- ja voimankeruuvaihe ihan normaali? Tuntuu, kuin alkaisin jo henkisesti keräämään voimia synnytykseen ja keskittymään enemmän lapseen ja omaan vointiini. Tosin ensi viikollahan saatan  taas olla ihan täpinöissäni pesänrakennuksen ja muiden valmistelujen suhteen. Tämä raskaana olevan mieli on niin ailahteleva.

Oikeastaan meillä ei ole enää paljoakaan valmisteltavaa. Lapsen huone on kuosissaan - sisustushipleitä vaille, vaunut saapuivat lauantaina ja kaapista puuttuu enää vaipat ja kaiken-varalta-korvikkeet. Vaunuina meillä on nyt kätevät Brion Happy Harmony yhdistelmät; tosi kätsän tuntuinen kiesi. Sitterin laitoin eilen huutoon huuto.netistä. Kaikkea siis löytyy ja varmaan paljon turhaakin monen mielestä.

Viimeisen raskauskolmanneksen kunniaksi olen saanut seurakseni jatkuvan närästyksen, kömpelyyden, helposti hengästymisen ja vatsan pinkeyden. Olen mahtavan kokoinen mahoineni ja olenkin miettinyt, että minnekkähän mahaa enää mahtuu tulevan 2,5 kk:n aikana. Olo on melko tukala suurimman osan ajasta ja mikään asento ei ole hyvä pitkään. Liitoskivut pahenevat päivä päivältä ja jalkoja särkee. Alkuraskaus olikin niin helppo ja vaivaton, että ei tullut yllätyksenä nämä loppuajan vaivat.

Masukka.

29+0

Vierivät viikot.

Ihan humpsahtamalla on kulunut aika noiden edellisten tekstien jälkeen. Nyt on enää 81 päivää (siis rv 28+3) laskettuun aikaan ja en ole varma, että odotanko päivää innolla vai pelolla vai vähän molemmilla. Tuntuu, etten olisi kuitenkaan valmis näin suureen mullistukseen, toisaalta taas en pysy housuissani, kun odotan niin kovasti äitiyttä. Tunneskaala lienee melko normaali viimeistä kolmannestaan viettävälle mammautujalle.

Vaikka tämä raskaus on huumavan ihanaa aikaa ja olen päässyt hirvittävän helpolla odotuksessani, niin on myös olemassa epämiellyttäviä oloja. Mooses möyrii masussa minkä kerkiää ja pitää välillä semmoista mekkalaa, etten voi keskittyä oikein mihinkään. Vatsa on kasvanut jo melkoisiin mittoihin ja tuntuu olevan tiellä vähän joka hommassa. Ihan pelottaa, että kuinka hervottoman kokoinen olenkaan kolmen kuukauden kuluttua. Närästys aiheuttaa päivittäin epämiellyttäviä olotiloja, mutta ei kuitenkaan ole äitynyt sietämättömäksi. Liitoskivut ovat välillä todella äkäisiä ja selkä piksahti ensimmäisen kerran eilen; ei kuitenkaan kovin pahasti, mutta kivuliaasti kuitenkin. Kävely alkaa olemaan jo aika työlästä ja kivuliasta, ainakin jos pitää kiireellä tallustaa. Olenkin ihastunut vesijuoksuun, jota lähdin työkaverin kanssa koettamaan jokunen viikko sitten. Ihan mahtavan lempeä laji! En pidä huhkimisesta, enkä kivuliaasta liikunnasta, joten vesijuoksu on minulle mitä mainioin laji; ei hikeä eikä hengästymistä.

Mooseksen liikkeet ovat todellakin vahvoja jo. Ilmeisesti lapselta alkaa myös tila vähentymään, kun venyttelee välillä niin, että minulla tuntuu perna tai joku muu luiskahtavan kylkiluitten väliin. Liikkeet ovat kuitenkin hurmaavia ja rakkaudenpuuskia aiheuttavia. Ne kuitenkin ajoittaisesta hankaludestaan huolimatta todistavat minulle, että rakas lapsemme kasvaa ja kehittyy ja on olemassa.

Sain viimeisessä neuvolassa puolisentoista viikkoa sitten sokerirasitustestien tulokset ja tuoreet tiedot hempparista ja verenpaineista. Jouduin käymään neuvolassa kahdesti painon nousun vuoksi, kun halusivat varmistaa ettei vain ole kyseessä raskausmyrkytys. Ei myrkytyksestä onneksi mitään viitteitä löytynyt, joten selvittiin säikähdyksellä. Paino nyt vain on noussut ihan omasta laiskuudestani. Sempä vuoksikin vesijuoksu on hyvä juttu ja lisäksi sain sijoitukseen crosstrainerin. Josko näillä hillittäisiin painonnousua.

Viime neuvolakäynnin ja neuvolalääkärin (rv 26+5) sato oli tämmöistä siis:

Hemppari 123
Verenpaine 129/78 kolmen päivän päästä 120/70
Paino 109,15 (+1598/vko edellisestä käynnistä)
Kohdunpohjan korkeus 23
Lapsi raivotarjonnassa, lääkäri arveli että loppuun asti
Paikat kiinni ja kiinteät
Liikkeet ja sykkeet hyvät
Pissa puhdas

Sokerirasitus meni näin huiman hyvin.

Paastoarvo 4,7 (sallittu max. 5,3)
1h kuluttua 8,4 (sallittu max.10,0)
2h kuluttua 6,4 (sallittu max. 8,6)

Kaikki siis hyvin muksulla ja mammalla. Henkinen puoli toimii vaikka fyysinen välillä vähän reistaakin. totta kai välillä väsyttää ja ärsyttää ja puhisuttaa, mutta eiköhän tuo kuulu asiaan.

Tavarat alkavat pikkuhiljaa kotiutua luoksemme. Isommista hankinnoista puuttuu enää vaunut (tilauksessa) ja sitteri. Joudumme ehkä myös vannakauppaan, kun saamamme vanna ei käynytkään eri paikasta saatuihin jalkoihin. Muutempa kaikki on reilassa. Pullo- ym. pikkutavaraostoksilla pitää käydä joskus, mutta ei sinnekkään kiire vielä ole. Tosin Kuopiossa tulee käytyä kuitenkin lähiaikoina, kun reilu viikko sitten ostamassamme perheautossa syttyi moottorin vikavalo ja saamme sen ilmaseksi tutkituttaa ostopaikassa. Ostettiin farmari Citroen Xsara vm. 2003 2.0 hdi. Ajokilometrejä takana 170000 eli ei paljoa, varsinkaan dieselkoneelle. Auto pidetty kuin uutena sekä ulkoisesti, että huoltojen osalta. hintaa oli 6500€. Dieselillä siis mennään, tulee kuulema edukkaammaksi.