Ei sittenkään.

Viime yönä olin lähdöstä jo varma. Alkuillasta alkoi napakat harjoitussupistukset, jotka pikkuhiljaa muuttuivat menkkamaiseksi jomotukseksi selkään ja vatsaan. En saanut yöllä nukuttua kunnolla ja sitten jos sainkin niin heräsin supistukseen tai pissitykseen. Ei tullut lähtöä ja nyt on sitten vain huonosti nukuttu yö takana. Tosin tapahtui minulle jotain, nivuset ovat kipeät taas pitkästä aikaa ja tällä kertaa tuolta syvältä. Siis tuntuu, että koskee alapäähän seisoessa/kävellessä; eli taitaa alkaa edes jotain edistystä tulemaan. Katsellaan nyt sitten mitä päivä tuo tullessaan vai meneekö ensi yö samoissa merkeissä vai oliko tämä nyt sitten tässä vähäksi aikaa. Onko kukaan huomannut, että pissa haisisi voimakkaammalle synnytyksen lähestyessä? Joko olen luulosairas tai juon liian vähän (taas), mutta minusta pissani haju on aika täräkkä ollut eilisestä asti.

Viime yönä valvoessani minulla oli aikaa miettiä elämääni ja tulevaa todella suurta muutosta. Eilen jutustelimme mieheni ja erään kaverimme kanssa siitä, kun ihmiset alkavat tekemään lapsia siksi, että sellainen varmaan olisi kiva. Ei tunneta kumppania kunnolla, ei olla biletetty kylliksi, ei oikeastaan edes tiedetä elämästä vielä mitään, mutta lapsi olisi kiva. En viittaa tällä kirjoituksellani ikään; tunnen kypsiä nuorempia ja epäkypsiä vanhempia, joten tämä koskee vain ihan yleisesti ihmisiä, joille lapsi on hetken aikaa hieno esiteltävä, statussymboli, jonka hoidosta ja tarpeista ei sitten kuitenkaan edes loppupelissään olla kiinnostuneita. Minulla nousi verenpaineet eilisen keskustelun aikana. Ihmiset, jotka tekevät lapsen hätiköidysti pitäisi pakottaa myöskin pitämään siitä huolta - surullisen usein vain käy niin, että sitten sitä huidellaan missä sattuu ja lapsi on aina hoidossa. Jotkut alkavat elämään menetettyä nuoruuttaan, toiset vain haluavat elää itselleen; mutta miksi tätä ei ole mietitty ennen lapsen tekoa?

Itse täytän 25. Olen valmis rauhoittumaan, oikeastaan kohtalo toi minut tähän pisteeseen, enkä valita yhtään. Olen ehtinyt bailaamaan vuosia - mieheni kanssa ja ilman. Meillä on erikseen vietetty ja yhteinen hulivili-aika, joita voimme muistella nyt kun rauhoitumme perhe-elämään. Elämä muuttuu perhe- ja kotikeskeiseksi. Käydään töissä ja eletään perheenä - niinhän sen kuuluu mennä. Ei elämä tähän missään nimessä lopu, riemu revitään irti vain erilaisista asioista kuin ennen. Totta kai elämä muuttuu arkisemmaksi ja aikuisemmaksi, mutta niinhän sen kuuluukin; jotkut eivät tunnu tätä asiaa käsittävän millään. Jos tuntuu, että perhe-elämä on tylsää, niin pitää keksiä virikkeitä, ei lähteä etsimään kadonnutta nuoruuttaan. Totta kai pitää olla omaakin aikaa ja joskus käydä viihtymässä, säilyttää itseytensä ja olla välillä oman navankin ajattelija, mutta pääosassa on PERHE ja VASTUU.

Siinä oli tiistai-aamulle melkoinen epistola. Voinen myös lisätä eilisiltaisiin oireisiin hirmuisen kärttyisyyden, joka tuntuu jatkuvan myös tähän aamuun; tällaisten asioiden mielessään pyörittely alkaa vaan kärtystyttämään enemmän. Onneksi olen yksin kotona keskellä metsää, empähän sano kellekkään pahasti.