Nyt on vaputettu kaksi päivää niin antaumuksella miten nyt tässä tilassa enää viitsii. Eilisen päivän vietimme kotona tuttavaperheen kanssa mukavissa merkeissä; höpötystä, naurua, grillailua, synnytyksen joudutusyrityksiä, pihasuunnittelua. Päivä oli kovin mukava, kun yleisellä tasolla sosiaalinen elämä on kutistunut siihen, että vastailen puheluihin, viesteihin ja FB-kysymyksiin "ei ole vielä syntynyt, ilmoitan sitten". Kiitos käynnistä!
Kiekko-ottelun jälkeen koitin venytellä ja virutella nivusiani sekä lantiotani ihmeen toivossa. Kävin myös kylpeä ropsauttamassa ihan kahden löylykiulullisen verran vettä. Lähtipähän ainakin nesteet liikkeelle; mikään muu ei sitten lähtenytkään. Jokusen kerran minua supisti päivän mittaan ja välillä nappasi kipeästikkin alavatsasta/alapäästä, mutta ei vielä mitään hälyttäviä tapahtumia saatu aikaan.
Viime yön kieriskelin hikilammikossa (taisi nesteet siis irrota ihan kunnolla) ja heräsin aamulla vähän viiden jälkeen. Valuin sohvalle katselemaan jotain tosi itkettävää elokuvaa ja vetelehdin vain tokkuraisena. Koko aamu oli aivan järjetöntä puhinaa - ei suinkaan masukin, vaan kylkikivun takia. Olen ilmeisesti saanut todella pahan fasettilukon selkääni, joka nyt sitten kipuilee hermojen kautta kylkiluitten välissä oikean rinnan alla ja tuntuu vain muuttuvan pahemmaksi päivä päivältä. Hengittäminen, käden liikuttaminen, ojentelu, venyttely, kantaminen, yskiminen nauraminen eli ihan mikä vaan aiheuttaa piston rintaan. Lisäpontta kivulle luultavasti antaa jos lapsi painaa jotain hermoa kohdussa kölliessään. On koitettu venyttelyä, kylmä- ja kuumageeliä, golfpalloa selän ja seinän välissä, hierontaa, lepoa ja rasitusta. Jos en vielä huomennakaan saa edes takamustani pyyhittyä kunnolla, niin taidan pyytää lääkäriltä A) kipupiikin tai B) ajan fysioterapeutille - enhän minä kykene synnyttämään jos en kärsi edes hengittää.
Kävimme heittämässä reippaan sadan kilometrin vappuajelun, kun tänään on ollut Mooseksen kanssa melko helppo päivä. Pakkasimme kyytiin kyllä varalta sairaalakassin jos joudumme matkalla suuntaamaan KYS:lle, mutta turhaanhan nuo mukana olivat. Parempi olisi ehkä ollut jättää kapssäkit kotiin, olisi taatusti päästy synnyttämään.
Mooses möyrii vielä minkä mahtuu ja kiristelee vatsanahkaani. Hikka on pari kertaa päivässä ja bileet kahdesti tai kolmesti päivässä. Rakastan lapsukaistamme joka hetki enemmän ja toisaalta totta kai soisin hänen pysyvän piilossaan niin kauan kuin itse parhaaksi näkee, mutta toisaalta joka ikinen päivä kaikessa odotuksessaan on piinaavan pitkä. Toisaalta kuitenkin mietin, että olenko sitten valmis, kun hän päättää syntyä. Ei kai kukaan sillä hetkellä valmis ole ainakaan esikoisen kohdalla - eiköhän kasvaminen tapahdu tilanteiden mukana, siihen luotan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti