Maha.

Maha matala 41+0.

Luoja matkassa.

Toivuin juuri järkytyksestä. Mieheni oli meinannut saada hirven konepellilleen töihin ajaessaan. Pari kilometriä enemmän tunnissa ja se olisi ollut siinä. Kauhea ajatus. Onneksi taisi olla enkeli matkaseurana.

Lisäys:

Aamuisen hirvikolarivaaran lisäksi siskoni luona oli jonkinmoinen hellapalo. Onneksi kellekkään ei sattunut mitään sielläkään.

Toivottavasti tänään ei enää tapahdu enää muuta, mutta mielessäni kummittelee lause "ei kahta ilman kolmatta". Synnyttämään en halua ainakaan lähteä tänään; tällaisenä päivänä se ei voi mennä kuin vikaan.

Limaista - ERITEVAROITUS!

Ai niin, limatulppa alkoi irtoamaan toissailtana. Parina ekana iltana rään näköisenä keltaisena klönttinä ja nyt jo veriviiruisena. Edes joku merkki siitä, että jotain tapahtuu joskus. Vaikkakin limatulpan irtoamisestahan voi kulua vielä viikkokin synnytykseen, niin onhan tämä henkisesti jo kannustavaa.

Neuvola 40+6 ja usko tulevaan.

Eilisessä eli tämän raskauden viimeisessä neuvolassa ei ilmennyt mitään uutta ja ihmeellistä. Terkka arveli, että kyllä se lapsi omin avuin maailmaan lähtee tulemaan, kun kerran maanantaista asti on supistellut. Lapsi ei kuulema ole kiinnittynyt, mutta ei se kuulema edes kaikilla kiinnity ennen synnytystä. Terkka toivotti onnea synnytykseen ja pyysi ajo-ohjeet kotiimme. Onneksi hän tietää lähellä olevan vanhan koulun, se helpotti vähän ohjeiden antamista. Neuvolan viimeiset tulokset näyttivät seuraavilta

Verenpaine 121/86
Pissa puhdas
Turvotus +
Painonmuutos +-0
Syke ja liikkeet hyvät
Raivotarjonta
Kohdunpohja 37 (yläkäyrällä mennään)

Eilen supisteli jo napakastikkin, mutta iltaa kohti meno hiipui taas ja tunteihin ei tullut yhtään supistusta. Yöllä heräsin pari kertaa erilaiseen, ehkä intensiivisempään ja pakottavampaan supistukseen ja taas kerran odottelen innolla mitä päivä tuo tullessaan - vai tuoko yhtään mitään. Ainakin vielä tuntuu, että olen jotenkin henkisesti tänään levollisempi kuin pariin päivään. Tajusin, että eihän tässä nyt jokatapauksessa ole enää jäljellä kuin tuokio; päivät kyllä tuntuvat puuduttavan pitkille ja väsymys pidentää niitä vielä entisestään. Tosin eilisen kyläpäivän aiheuttaman väsymyksen ja siitä johtuneen äksytyksen & turhautumisen jälkeen mikä vaan tuntuu levolliselta olotilalta. Vetäisinkin eilisen päikkärittömän päivän päätteeksi 10 tunnin yöunet ja tänään saan taas nukkua milloin tahdon.

Eilinen kyläpäivä oli kiva, mutta rankka napakoitten supistusten kanssa. Rankka myös henkisesti; joka paikassa vastaan tuli kummastelevia tuttuja "eikö se ole vieläkään tullut??", vaikka luulisin, että sen kyllä näkee jo päälle päin. Keski-iän ylittäneet ihmiset ovat outoja: osa heistä katselee minua kovin kiinnostuneena ja hempeästi, osa taas suorastaan pahasti, ihan kuin en saisi olla raskaana. Mitä nämä pahasti katsojat mahtavat ajatella? Eikö ihmiset saa enää nykyään tehdä lapsia? Vai olenko vastuuton tuleva äiti, kun näin loppumetreillä vielä poistun kotoani Tokmannille? Ihme sakkia, jätän omaan arvoonsa tuommoiset mulkoilijat.

Puolitutuille tuppautujille voisin sanoa, että "ei, minulla tai neuvolantädillä ei ole vastausta siihen miksi lapsi ei ole vielä syntynyt." ja "ei, se ei ole minun vikani jos lapsi ei halua tulla tähän maailmaan.". Kummia nuo ihmiset, kyselevät ihan päättömiä.

Mieheni ilahdutti minua eilen sanomalla, että olen hyvä äiti jo nyt, kun lapsemme kokee kohtuni näin mukavaksi ja turvalliseksi asuinympäristöksi. Piristi eilistä kökköiltaa.

Ei vielä mitään.

Jos ei iltaan mennessä ala tapahtumaan, niin joutaa ne kolme ässää romukoppaan. Yöllä oli pari taas hiukkasen entistä kipeämpää ja kokonaisvaltaisempaa supparia, mutta ihanhan nuo hampaattomia olivat edelleen ja vain satunnaisia yöunen häiritsijöitä. Mutta ollaan nyt iloisia niistä, kyllä kai nekin kuljettavat minua lähemmäs h-hetkeä. Tänään lähden kylälle sivistyksen pariin neuvoloinnin ja puutarhavisiitin merkeissä. Olenkin ollut taas turhan monta päivää yksin kotona.

Myytinmurtajat.

No nyt on sitten koitettu, josko kolmen ässän konstista olisi jotain hyötyä. Viiden tunnin sisällä imuroin koko huushollin (120neliöä) ja siivoilin muutenkin, lämmittelin miekkosen kanssa ja kylpeä ropsautin ihan miehekkäästi. Lähiaikoina siis nähdään, että onko kolmen ässän konstista mitään apua. Jos ei ole, niin seuraava ässän ehdottaja voi kokeilla konstejaan ihan itse.

Hyviä unia!

Nyt on virtaa. Toissapäivänä torkuin päiväunia useampaankin otteeseen, mutta yön nukuin todella huonosti supistuksien kanssa. Eilen nukuin päiväseltään pariinkiin otteeseen yhteensä tunteja ja kaupanpäällisiksi vetelin vielä viime yön suht sikeää unta. Heräsin kyllä jo ennen viittä, joka johtunee eilisistä päiväunista. Luulen kyllä, että olen taas jo ennen puoltapäivää lepoasennossa, mutta silloin pitää nukkua kun nukuttaa - nyt kun siihen on vielä tilaisuus.

Eilen supisteli oikeastaan koko päivän melko kivuttomasti. Välillä suppareitten kipu oli samaa tasoa kuin menkkakipu -joka minun kohdallani ei ikinä ole ollut kovin paha- ja välillä sitten tuli vain napakoita harkkareita. Yön sainkin nukkua rauhassa supistusten osalta, mutta tälle aamulle on jo ensimmäinen bongattu ja se olikin kivuliaampi kuin yksikään tähän asti tulleista. Joko nyt, joko nyt?

Hauska huomata miten moni ihminen odottaa h-hetkeä ohellani. Päivän mittaan saan usein kuulla/lukea kysymyksen "joko nyt?" tai ainakin vihjailuja siitä, että olisi jo aika alkaa lähteä synnyttämään. Tuleva täti on ehkä kärsimättömin kaikista; joskin muistan kuinka melko tarkkaan kaksi vuotta sitten pommitin häntä itse samalla kysymyksellä, kun hän oli esikoisensa odotuksen loppusuoralla. Meitä sisaruksia on vain me kaksi ja olemme aina tulleet juttuun - toki joskus, kun olimme eri ikäryhmässä (esim. minä lapsi, hän teini tai minä teini, hän jo nuori aikuinen) tuli torailtuakin, ei tosin pahasti silloinkaan. Sen jälkeen kun molemmat kasvoivat aikuisiksi, löysivät sekä itseään, että toisiaan miellyttävät puolisot ja elämäntilanteet tulivat muutenkin melko samanlaisiksi emme oikeastaan ole varmaan edes kunnolla kinanneet. Tällaisesta sisaruussuhteesta juontanee juurensa tämä molemminpuolinen takapiruna toimiminen elämän koukeroissa. Olet tärkeä <3

No siinäpä tuli taas aikamoinen rönsy kirjoitelmaan. Ajatuksen alkupää hävisi ja aihe vaihtui tyylikkäästi kesken kappaleen, mutta minkäs teet. Tämä sama rönsyily-efekti esiintyy myös keskustellessani, lienee sukuvika.

Pää meni tyhjäksi, joten taidan aloittaa päivän askareet - ehdimpähän tekemään edes jotain ennen kuin koittaa niitten ensimmäisten päivätorkkujen aika.

Ei sittenkään.

Viime yönä olin lähdöstä jo varma. Alkuillasta alkoi napakat harjoitussupistukset, jotka pikkuhiljaa muuttuivat menkkamaiseksi jomotukseksi selkään ja vatsaan. En saanut yöllä nukuttua kunnolla ja sitten jos sainkin niin heräsin supistukseen tai pissitykseen. Ei tullut lähtöä ja nyt on sitten vain huonosti nukuttu yö takana. Tosin tapahtui minulle jotain, nivuset ovat kipeät taas pitkästä aikaa ja tällä kertaa tuolta syvältä. Siis tuntuu, että koskee alapäähän seisoessa/kävellessä; eli taitaa alkaa edes jotain edistystä tulemaan. Katsellaan nyt sitten mitä päivä tuo tullessaan vai meneekö ensi yö samoissa merkeissä vai oliko tämä nyt sitten tässä vähäksi aikaa. Onko kukaan huomannut, että pissa haisisi voimakkaammalle synnytyksen lähestyessä? Joko olen luulosairas tai juon liian vähän (taas), mutta minusta pissani haju on aika täräkkä ollut eilisestä asti.

Viime yönä valvoessani minulla oli aikaa miettiä elämääni ja tulevaa todella suurta muutosta. Eilen jutustelimme mieheni ja erään kaverimme kanssa siitä, kun ihmiset alkavat tekemään lapsia siksi, että sellainen varmaan olisi kiva. Ei tunneta kumppania kunnolla, ei olla biletetty kylliksi, ei oikeastaan edes tiedetä elämästä vielä mitään, mutta lapsi olisi kiva. En viittaa tällä kirjoituksellani ikään; tunnen kypsiä nuorempia ja epäkypsiä vanhempia, joten tämä koskee vain ihan yleisesti ihmisiä, joille lapsi on hetken aikaa hieno esiteltävä, statussymboli, jonka hoidosta ja tarpeista ei sitten kuitenkaan edes loppupelissään olla kiinnostuneita. Minulla nousi verenpaineet eilisen keskustelun aikana. Ihmiset, jotka tekevät lapsen hätiköidysti pitäisi pakottaa myöskin pitämään siitä huolta - surullisen usein vain käy niin, että sitten sitä huidellaan missä sattuu ja lapsi on aina hoidossa. Jotkut alkavat elämään menetettyä nuoruuttaan, toiset vain haluavat elää itselleen; mutta miksi tätä ei ole mietitty ennen lapsen tekoa?

Itse täytän 25. Olen valmis rauhoittumaan, oikeastaan kohtalo toi minut tähän pisteeseen, enkä valita yhtään. Olen ehtinyt bailaamaan vuosia - mieheni kanssa ja ilman. Meillä on erikseen vietetty ja yhteinen hulivili-aika, joita voimme muistella nyt kun rauhoitumme perhe-elämään. Elämä muuttuu perhe- ja kotikeskeiseksi. Käydään töissä ja eletään perheenä - niinhän sen kuuluu mennä. Ei elämä tähän missään nimessä lopu, riemu revitään irti vain erilaisista asioista kuin ennen. Totta kai elämä muuttuu arkisemmaksi ja aikuisemmaksi, mutta niinhän sen kuuluukin; jotkut eivät tunnu tätä asiaa käsittävän millään. Jos tuntuu, että perhe-elämä on tylsää, niin pitää keksiä virikkeitä, ei lähteä etsimään kadonnutta nuoruuttaan. Totta kai pitää olla omaakin aikaa ja joskus käydä viihtymässä, säilyttää itseytensä ja olla välillä oman navankin ajattelija, mutta pääosassa on PERHE ja VASTUU.

Siinä oli tiistai-aamulle melkoinen epistola. Voinen myös lisätä eilisiltaisiin oireisiin hirmuisen kärttyisyyden, joka tuntuu jatkuvan myös tähän aamuun; tällaisten asioiden mielessään pyörittely alkaa vaan kärtystyttämään enemmän. Onneksi olen yksin kotona keskellä metsää, empähän sano kellekkään pahasti.

Älä luota sähkömieheen.

Miehen työpaikan sähkömies oli todennut miehelle eilen minut nähtyään, että "jaa, meinasitte ens yönä lähtee synnyttämään.." - ei lähdetty. Tosin en kehu omia etiäisiäni yhtään sen enempää; minulla oli todella pysäyttävä tunne 2.5 kohdalla useasti kalenteria tarkastellessani. Eihän tämä päivä toki ohi vielä ole, mutta ei minusta ainakaan millekkään tunnu. Ajattelin ottaa aamupäivätorkut, kun unettaa valtavasti hyvistä yöunista huolimatta. Sen jälkeen luvassa on päivän kuntoiluannos sauvaköpöttelyn muodossa. Josko vaikka sen voimalla saisinkin jotain tuntemuksia tällekkin päivälle.

Uusi päivä, sama vatsa.

Nyt on vaputettu kaksi päivää niin antaumuksella miten nyt tässä tilassa enää viitsii. Eilisen päivän vietimme kotona tuttavaperheen kanssa mukavissa merkeissä; höpötystä, naurua, grillailua, synnytyksen joudutusyrityksiä, pihasuunnittelua. Päivä oli kovin mukava, kun yleisellä tasolla sosiaalinen elämä on kutistunut siihen, että vastailen puheluihin, viesteihin ja FB-kysymyksiin "ei ole vielä syntynyt, ilmoitan sitten". Kiitos käynnistä!

Kiekko-ottelun jälkeen koitin venytellä ja virutella nivusiani sekä lantiotani ihmeen toivossa. Kävin myös kylpeä ropsauttamassa ihan kahden löylykiulullisen verran vettä. Lähtipähän ainakin nesteet liikkeelle; mikään muu ei sitten lähtenytkään. Jokusen kerran minua supisti päivän mittaan ja välillä nappasi kipeästikkin alavatsasta/alapäästä, mutta ei vielä mitään hälyttäviä tapahtumia saatu aikaan.

Viime yön kieriskelin hikilammikossa (taisi nesteet siis irrota ihan kunnolla) ja heräsin aamulla vähän viiden jälkeen. Valuin sohvalle katselemaan jotain tosi itkettävää elokuvaa ja vetelehdin vain tokkuraisena. Koko aamu oli aivan järjetöntä puhinaa - ei suinkaan masukin, vaan kylkikivun takia. Olen ilmeisesti saanut todella pahan fasettilukon selkääni, joka nyt sitten kipuilee hermojen kautta kylkiluitten välissä oikean rinnan alla ja tuntuu vain muuttuvan pahemmaksi päivä päivältä. Hengittäminen, käden liikuttaminen, ojentelu, venyttely, kantaminen, yskiminen nauraminen eli ihan mikä vaan aiheuttaa piston rintaan. Lisäpontta kivulle luultavasti antaa jos lapsi painaa jotain hermoa kohdussa kölliessään. On koitettu venyttelyä, kylmä- ja kuumageeliä, golfpalloa selän ja seinän välissä, hierontaa, lepoa ja rasitusta. Jos en vielä huomennakaan saa edes takamustani pyyhittyä kunnolla, niin taidan pyytää lääkäriltä A) kipupiikin tai B) ajan fysioterapeutille - enhän minä kykene synnyttämään jos en kärsi edes hengittää.

Kävimme heittämässä reippaan sadan kilometrin vappuajelun, kun tänään on ollut Mooseksen kanssa melko helppo päivä. Pakkasimme kyytiin kyllä varalta sairaalakassin jos joudumme matkalla suuntaamaan KYS:lle, mutta turhaanhan nuo mukana olivat. Parempi olisi ehkä ollut jättää kapssäkit kotiin, olisi taatusti päästy synnyttämään.

Mooses möyrii vielä minkä mahtuu ja kiristelee vatsanahkaani. Hikka on pari kertaa päivässä ja bileet kahdesti tai kolmesti päivässä. Rakastan lapsukaistamme joka hetki enemmän ja toisaalta totta kai soisin hänen pysyvän piilossaan niin kauan kuin itse parhaaksi näkee, mutta toisaalta joka ikinen päivä kaikessa odotuksessaan on piinaavan pitkä. Toisaalta kuitenkin mietin, että olenko sitten valmis, kun hän päättää syntyä. Ei kai kukaan sillä hetkellä valmis ole ainakaan esikoisen kohdalla - eiköhän kasvaminen tapahdu tilanteiden mukana, siihen luotan.